Lento toi 36 tunnissa kotiin turvallisesti. Kotona jälleen kirjoitan ja hieman punon lankoja yhteen.

Ensin tiedotusluonteinen asia. Järjestelytyyppisistä syistä johtuen allekirjoitan lähipäivinä paperin, jonka jälkeen en ole enää Artemis Finlandin palveluksessa. Vanha sähköpostini toimii toki vielä jonkun aikaa. Uusi email-osoite on <janne.pyykko at gmail.com>. Postit ovat tervetulleita tästä ilmoituksesta lähtien.

Kysymyksiä ja vastauksia:

• Miksi menin Uuteen Seelantiin 7 viikoksi? Tehdäkseni etätöitä ja nähdäkseni samalla maan luontoa.
• Näinkö luontoa? Näin vaikka kuinka paljon eikä yksikään retkipäivä tuntunut toistolta. Uusi Seelanti on paras retkimaa, jossa olen koskaan ollut mukaan lukien mm. Suomi (joskin talvi ja hiihto+luistelu ovat Suomessa plussaa).
• Kuinka etätyö luonnistui? Erittäin hyvin. Laajakaista pelasi ongelmitta ja intoa työntekoon riitti. Suurimmat viiveet olivat ajoittainen 10 megatavun lähdekoodin täyshaku verkon yli (versionhallintapalvelin Suomessa), mikä vaati 1,5 tunnin tauon työntekoon. Ongelma sekään ei ollut, koska saatoin tehdä tuon aamiaisen aikana. Aikaero 11 tuntia oli jopa hyväksi, sillä kun minä tein töitä, kollegani Suomessa nukkui ja toisinpäin. Skypellä puhuttiin työasiat aamulla ja illalla, kun molemmat valvoivat. Työtunteja kertyi 20 työpäivän edestä (ensimmäisen 24 arkipäivän aikana), sen jälkeen pidin puhdasta lomaa 2 viikkoa. Voin suositella tällaista etätyötä lämpimästi, jos työ ei ole liikaa asiakkaisiin sidottua.
• Entä kuinka bloginpito onnistui? Hyvin. Tuntui luontevalta kirjata kokemukset päivittäin. Haluan kiittää lämpimästi kaikkia lukijoita ja kommentoijia sekä heitä, jotka lähettivät sähköpostia!
• Kiitos myös Christchurchin isännälleni Nickille sekä Mikolle perheineen, jotka olivat avuksi matkallani!

Tilastoja summittaisesti:

• Matkalla 49 yötä, joista 6 kansallispuistoissa (KP)
  • 3 yötä lentokoneessa (laskennallisesti 36 + 36 tuntia)
  • 31 yötä katto pään päällä
    • 27 Nickin luona Christchurchissa
    • 2 backpackers-halpahotellia Wellington ja Turangi
    • 2 great walks -majaa: Routeburn Track ja Kepler Track (KP)
  • 15 yötä teltassa
    • 11 camping alue suihkulla ja keittomahdollisuuksilla: Turangi, 2xRotorua, Akaroa, 2xQueenstown, Te Anau, Fox Glacier, Kaikoura, Picton, Wellington
    • 2 basic camping alue ilman suihkua: 2xMt Cook (KP)
    • 2 great walks camping alue: Kepler Track ja Abel Tasman Coastal Track (KP)
• Melontaa 139 km 4 päivän aikana: Heathcote, Waimakariri, Lyttelton Harbour Bay, Rakaia
• Pyöräilyä 220 km 4 päivän aikana: Rotorua, Banksin niemimaa, Tyyni Valtameri, Port Hills (sekä paljon lyhyitä pyöränpolkaisuja eri paikkoihin)
• Patikointia 145 km kansallispuistoissa: Tongariro Crossing, Mt Cook, Routeburn Track, Kepler Track, Abel Tasman Coastal Track (ynnä mm. 15 km Port Hillsien yli plus monia muita päiväpatikointeja)

Kannattaa muuten tarkkailla uutisista miten Ruapehu-tulivuori kehittyy. Sen pelätään purkautuvan jopa seuraavan kuukauden aikana. Vuoren lähellä kulkee edellä mainittu Tongariro Crossing -reitti, jonka kävelee päivittäin useita satoja ihmisiä. He ovat vaaravyöhykkeessä, jos purkaus on mittava.

Briefly in English. At home remembering the travel. The flights took me home safely. As a whole the travel was a success for me. New Zealand is the best recreational country I have ever visited. Within 49 nights I sleeped 6 nights in national parks, paddled 139 km, biked 220 km (+more), and walked 145 km in national parks (+much more outside national parks). PLEASE NOTE: My email will change soon. The old address is valid only for some months. My new email address is <janne.pyykko at gmail.com>. About this blog, I want to thank all readers and commentators. Also I want to thank my Christchurch host Nick as well as Mikko & family for helping me while traveling.

Matkasin perjantaina 16.2. Pictoniin, jonne majoituin telttaan.

Tanaan lauantaina 17.2. aamulla patikoin Pictonin yhdelle maelle, Hilltop View, josta otin merikuvan.

Picton on pieni kaupunki ja sen merkittavin piirre on se, etta siella on Etelasaaren puoleinen laivasatama saarten valiselle liikenteelle. Useampisatametrisia makia on ymparilla paljon patikoitavaksi, ei kuitenkaan vuoria. Lautta lahti puolen paivan jalkeen ja kulki ensimmaisen puoli tuntia pitkassa moneen suuntaan haarautuvassa lahdessa, kunnes tultiin avomerelle ja lopulta 3 tunnin paasta Wellingtoniin.

Saarten valinen matka vastaa matkaa Helsingista Tallinnaan. Joskus valia liikennoi myos nopeita laivoja, jotka suoriutuivat matkasta puoleentoista tuntiin, muttei enaa, koska olivat niin saasta riippuvaisia. Tuulta ja merenkayntia salmessa on pahimmillaan erittain reippaasti.

Wellingtonissa tarkoitukseni oli majoittua viimeiseksi yoksi mukavasti hotelliin, mutta turistikauden ollessa kuumimmillaan sain olla lopulta tyytyvainen loydettyani teltalleni paikan eraan nuorisohostellin takapihalta.

Lisakekuvana nakyma 11.2.2007 Fox Glacierille (takana oleva 150 metria korkea likainen lumikasa on sen alaosa) ja minakin siina pallistelemassa. Kuvan ottanut ranskalaisherrasmies ylisti Aki Kaurismakea taivaaseen enka laittanut vastaan.

Taman kuvan myota uskoisin laittaneeni matkan viimeiset kuvat tahan, silla lento kohti Suomea lahtee huomenna 18.2.

Briefly in English. Picton and Wellington. After having sleeped in a tent in Picton, I waked up today 17th February to walk onto one of Picton's hills (the first photo). The ferry from Picton, South Island took me to Wellington, North Island. I will sleep this last night here in a tent again, because every hotel is fully booked. The extra photo is from Fox Glacier on 11th Feb.

Matkasin torstaina 15.2. Kaikourasta Blenheimiin, jonne talletin maksua vastaan turhana painolastina tietokoneromppeet ja vaelluskengat. Toinen ja kolmas bussi vei Nelsonin ja Motuekan kautta Marahauhun, joka on jo niin pieni paikka, ettei siella ole juuri muuta kuin sisaanmeno Abel Tasmanin puistoon, jossa kulkee Abel Tasman Coastal Track, yksi takalaisista great walkseista.

Hollantilainen Abel Tasman oli ensimmainen eurooppalainen, joka naki Uuden Seelannin. Vuosi oli 1642, jolloin nelja hanen miehiston jasenta souti maihin nykyisen Abel Tasmanin puiston alueella. Kavi kuitenkin niin, etta maorien sotakanootti pysaytti soutajat ja tappoivat kaikki. Abel Tasman ei koskaan astunut Uuden Seelannin mantereelle, mutta tieto maan olemassaolosta sailyi.

Yli sata vuotta myohemmin 1769 britti James Cook tuli toisena eurooppalaisena laivueena Uuteen Seelantiin. Han parjasi maorien kanssa paremmin. Myos ranskalaiset laivastot mm. Marion du Fresne purjehtivat Uuteen Seelantiin Cookin vanavedessa, mutta heille ei ollut suotu supliikin lahjaa. Maorit tappoivat du Fresnen ja soivat hanet ynna 20 merimiesta, ihmissyojia kun olivat.

Tuo aika oli maorien heimosotien aikaa. Siksi he olivat niin hyvia taisteluissa ja voittivat brititkin monissa kahakoissa, vaikka olivat kivikauden ihmisia. Heimosodista viela, kuulostaa hurjalta, etta Pohjoissaaren maorit valtasivat jossain vaiheessa koko Etelasaaren ja soivat etelan maorit. Kun Cook purjehti 1769 saarten ympari ja kavi Fjordlandissa, siella oli muilta paossa enaa pieni etelasaarelaisten maorien heimo. Heitakaan ei enaa myohemmin loydetty, kun britit alkoivat asuttaa saaria.

No se siita historiasta. Lahdin patikoimaan lenkkarit jalassa kohti Appletree Bay -telttapaikkaa, johon minulla oli varaus. Maasto oli helppoa, siksi olinkin jattanyt vaelluskenkani pois turhana painona. Reitti kulki vehrean metsan keskella tarjoten aika ajoin nakyman merelle. Vastaan tuli paljon paivaretkelaisia ja niita vaeltajia, jotka olivat lahteneet pohjoisesta ja lopettivat polun etelapaahan. Oli laskuveden aika ja siksi rannoillakin kaveli monia ihmisia.

Laskuveden aikaiset vesistoylitykset ovat 51-kilometrisen Abel Tasmanin reitin erikoisuus. Reitin ohjekirjassa on vuorovesitaulukot, joita taytyy osata lukea, jotta ei lahde pisimmillaan yli tunninkin kestavaan ylitykseen vaaralla hetkella. Vuoroveden erot ovat 4 metria, joten asiaan kannattaa paneutua!

Abel Tasmanin puistossa on paljon paikkoja teltoille, liki jokaiselle rannalle voi tehda telttavarauksen. Tayteenbuukkauksia ei esiinny niin kuin etelan great walks -reiteilla (majoja on reitilla kolme, ne voivat toki tulla tayteen).

Toinen ja kolmas keino saavuttaa Abel Tasmanin puiston rantoja on vesibussi tai kajakki, joita on tarjolla reitin molemmin puolin. Puiston mainosten vakiokuva onkin joukko kajakkeja 70-senttisessa peilikirkkaassa vedessa. Aurinko paistaa liki ylhaalta ja kajakin varjo nakyy selkeana pohjassa, mika antaa kulkuvalineesta painottoman aavemaisen vaikutelman.

Abel Tasmanin puistossakin vesi solisee lukuisissa kirkasvetisissa puroissa, mutta toisin kuin Etelasaaren etelapaassa, taalla pohjoispaassa vesistossa on giardiaa. Se tarkoittaa kaytannossa sita, etta vetta juotuasi menee vatsa loysaksi joksikin aikaa (jos joku tietaa enemman, tarkentakoon). Ilma oli kuuma ja kun mulla oli vain puolen litran vesipullo, kiirehdin tunnissa Appletree-rannalle 5,5 km (ei vuorovesiylityksia talla valilla). Siella on hana, jonka vetta keittelin varastoon. Giardia naet kuolee 3 minuuttia kiehutettaessa, ainakin ohjeiden mukaan.

Kilometrin ranta oli kokonaan omani, ei ketaan muita paikalla. Pontollinen vessakin oli.

Myohemmin illalla tosin paikalle saapui joku muukin. Siina vaiheessa olin jo vetaytynyt telttaan lukemaan kirjaa.

Herasin tanaan perjantaina klo 4 aamulla, silla minun oli tarkoitus olla puistossa vain tama yksi yo. Taivas oli tahtikirkas, kuu nousi kapeana sirppina minua tervehtimaan. Keittelin vetta ja soin kevyen aamiaisen. Purin telttaa varovasti, silla hiekkarannalla yopymisen ikava puoli on, etta hiekkaa menee joka paikkaan. Onneksi yo oli ollut kuiva, joten ei siitakaan suurempaa ongelmaa tullut.

Lahdin patikoimaan takaisin klo 5:37 lampun valossa, jonka saatoin sammuttaa 45 minuutin kuluttua aamun valon voittaessa. Saavuin bussin odotuspaikkaan hyvissa ajoin. Yksi bussi vei Motuekaan, jossa riensin ulos moikkaamaan Johania, joka oli eilen tunnistanut minut suomalaiseksi Blenheimissa bussia odotellessa. Johan oli nyt matkalla Abel Tasmanin puistoon, josta mina olin jo tullut pois, joten toivotin miehelle onnea.

Nyt olen Nelsonin kautta tulleena takaisin Blenheimissa ja haen pian tietokoneromppeet varastosta. Sitten bussilla Pictoniin, jossa olen seuraavan yon.

Briefly in English. Abel Tasman Coastal Track. I spent one night in the Appletree Bay camping site of the Abel Tasman National Park: walking there 5,5 km and next morning back. It's different from the previous great walks in the south because you walk all the time near sea. The track also includes some 1-hour crossings over bays that you can do only while the tide is low.

Kokeilen ajastettua postausta. Vaikka kirjoitan tata Suomen aikaa keskiviikkona klo 22, taman pitaisi tulla esiin torstaina 15.2. klo 8:00. Syy jarjestelyyn: olen yopymassa Abel Tasman National Parkissa, jossa ei ole internettia.

Kuva lansirannikolta, Knights Point, jonka otin sunnuntaina 11.2.2007.

Briefly in English. No text on 15th February. This is automatic text that will appear on 15th Feb at 8 am Finnish time. The reason for no text: I'm sleeping in Abel Tasman National Park without internet access. The photo is from Knights Point, West Coast, 11th Feb 2007.

Nick heitti minut ystavallisesti bussille, josta matkasin tanne Kaikouraan. Pitkasta aikaa on jalleen kaikki tavarat mukana mukaan lukien tietokoneromppeet. Eli tavaraa on hemmetisti, koska mm. paatin pitaa ostamani melontaliivit, jotka onnistuin nippa nappa ahtamaan rinkan sisalle.

Laitoin teltan taas yhdelle camping alueelle ja lahdin Kaikouran niemelle kavellen. Se on monella tapaa 1:n suhde 3:een pienennos Christchurchin Port Hillsista: matalampi, lyhempi, kapeampi. Siis sen voi mukavasti kavellen kiertaa eika matkaa kerry kuin ehka 10 km. Reitistot kavelyyn ovat jalleen erittain hyvin jarjestetyt, hypitaan lammasaitauksesta toiseen.

Mutta yhdessa suhteessa Kaikouran niemi on parempi kuin Port Hills. Kaikourassa on hylkeita, New Zealand fur seals.

Periaatteessa ei saa menna lahemmas kuin 10 metria, mutta katso nyt seuraavaakin resupekkaa, joka on nukahtanut tien varteen pusikkoon.

Tasta inspiroituneena patikoin eraan korkean maen paalle nukkumaan siella tunniksi.

Kaikouran niemea kierretaan joko 50-metrisen maen harjanteen paalla tai sitten aivan meren tasolla. Meren tasolla pystyy kulkemaan vain, kun on laskuvesi. Muulloin kuin laskuvedella joutuu laskelmoimaan milloin aallot tulevat, jotta rantareitin paasee kastumatta lapi. Mainitaan viela, etta kun seka Nick etta Mikko kehottivat syomaan "grayfish", niin ostin yhden sellaisen halkaistuna 2 osaan. Se oli joku iso rapu, 20-senttinen. Maksoi aika paljon ja maistui ihan ravulta (kaivoin lihat sormin).

No se siita. Eilen jai mainitsematta Antarctic Centerista, etta siella oli kylmavesimeriakvaario, +1,5 astetta. Aika janna. Siella oli kaloja, joilta puuttuu ilmarakko. Niissa on niin paljon laskia, etta kylma ei kangista ja kelluvat laskin avulla. Enimmakseen ne kuitenkin lekottelivat kivien paalla. Sitten oli asia, joita en tiennyt olevan: merenalainen 15-senttinen hamahakki! Hamahakit ja "laskikalat" jakoivat sopuisasti saman altaan.

Muutama kuva Kepler Trackilta.

Lake Manapouri 8.2.2007.

Noin 300 metria nousua takana 9.2.2007. Pilvet lisaantyvat.

Noin 800 metria nousua takana. Pilvet nousevat laaksosta peittamaan nakyvyyden.

Pilvet ovat natteja, mutta toisaalta ei mun mieleen -- kuvahan voisi olla mista tahansa vuorilta eika nimenomaan Kepler Trackilta.

Tippukiviluolan suu, jonne en uskaltanut menna kovin syvalle.

Kea (maailman ainoa vuoristopapukaija) aamulla 10.2.2007.

Briefly in English. In Kaikoura. Thank you Nick for driving me to the morning bus. I walked today in Kaikoura peninsula looking for New Zealand fur seals. Other photos are from Kepler Track, where the weather was quite cloudy.

Ryhdyin aidoksi turistiksi ja kävin aamulla Antarktis-näyttelyssä. Se on eräs Christchurchin vetonaula. Siellä oli kerrassaan paljon infoa, joka suurimmaksi osaksi oli tuttua mutta joukossa jotain uuttakin. En esim. tiennyt, että jos Antarktikselta kuorii jäät pois, sen pinta-ala puolittuu. Kyseessä ei silloin ole yhtenäinen manner vaan monta saarta. Etelänapa olisi vain 34 metriä merenpinnan yläpuolella.

Näyttelyssä oli hyviä konkretisointeja, kuten laaja kylmähuone, jossa oli aitoa lunta, lumiajoneuvo, teltta, ja jääliukumäki. Satuin huoneeseen 10-vuotiaiden koululuokan kanssa, jotka laskivat innoissaan liukua, kunnes tilaan aiheutettiin aito myrskypuhuri ja hämäryys, jolloin kaikki odottivat mitä tuleman pitää. Osa lapsista alkoi itkeä pienissä hamosissaan, mutta myrskyn jälkeen suurin osa palasi liukumäkeen.

Lasten suurin suosikki oli kuitenkin pingviiniakvaario.

Näyttelyn jälkeen tapasin keskustassa aterian merkeissä viimeisen kerran Mikon, Marian ja Oliverin. Mikon lentäjäopinnot ovat loppusuoralla, joten heidänkin paluu Suomeen lähestyy.

Kiertelin tuliaismielessä kauppoja. Olen näemmä täysin hurahtanut eilen löytämääni peliin. Ostin siitä retkiversion. Odottakaa vaan retkikaverit, kevään melontaretkien iltatouhujen jälkeen aivonystyrät sauhuavat.

Lisäkuva Milford Soundista 7.2.2007, jossa olen juuri viritellyt ateriointivälineet.

Milford Soundin päävirikkeet ovat sieltä alkavat risteilyt ja lennot.

En osallistunut kumpaankaan. Tom Coloradosta kuitenkin kertoi risteilleensä pari päivää aina Doubtful Soundissa asti. Se on vuono, johon pääsee vain meritse. Siellä tehty kajakkiretki suoraan mereen putoavan kilometrisen vuorenseinämän viereen oli yksittäisistä asioista hänelle paras huippukokemus. Ottakaa hyvät ihmiset kanootti mukaan, jos tuolla käytte.

Brefly in English. Leisure day. I visited Antarctic Centre of Christchurch. Children were interested about penguins (me too). Other photos are from Milford Sound, where I visited shortly on 7th February.

Tänään maanantaina 12.2. matkasin länsirannikkoa Fox Glacierilta ensin Greymouthiin, jossa odottelin jatkobussia tovin kauppoja kierrellen. Lelukaupasta löysin tuomiseksi aidon uusiseelantilaisen keksinnön: väreihin ja 6-kulmioihin perustuvan pelin, joka herätti kertakaikkisesti matemaattisen aivopuoliskoni. Oli ihan pakko ostaa. Jatkomatka Greymouthista kohti Christchurchia meni pelin lainalaisuuksia pohtiessa. Se on kiva juttu 2,5-vuotiaallekin (kummityttö!), koska sen voi ottaa kauniina sommittelutehtävänä, jossa on monta ratkaisua.

Niin, olen jälleen tutussa lukaalissa vuokraisäntäni Nickin luona, nyt tosin vain 2 yötä.

Panen muutaman asian ylös, joka tuli mieleen viikon retkelläni Eteläsaaren eteläosiin ja länsirannikolle.

Uusi Seelanti on veden suurvalta. Liki jokaisesta näkemästäni purosta, joesta tai järvestä voi juoda suoraan. Toki Suomessakin Lapissa voi näin tehdä, mutta täällä joka paikassa. En lakkaa ihailemasta tätä asiaa. Vaikka engelsmannit toki mokailivat raskaasti tänne tullessaan, kun toivat mukana hiiriä, rottia, jäniksiä, villiintyneitä kissoja ja sikoja, kärppiä sekä opossumeita, jotka ovat tappaneet paikallisia harvinaisempia lajeja sukupuuttoon, tuota vesiasiaa eivät sentään pilanneet.

Länsirannikko jäi erityisesti mieleen vesiensä takia. Se on sateisempi, kosteampi, sademetsäisempi ja joekkaampi kuin itärannikko. Jokainen puro, kuinka pieni vain, joita on paljon, joka paikassa, kulaus ja nam. Melottavaksikin sopii tosi moni. Metsien takia päätieltä ei juuri näy vuorille, vaikka vuortenhuippujen ja rannikon väli on kai keskimäärin vain 25 km.

No se siitä. Pari kuvaa Routeburn Trackilta 6.2.2007.

Kiva evästelypaikka, eikö?

Kiva jokilaakso, eikö?

Kiva taukopaikka, eikö?

Kiva majanpaikka Mackenzie-järvellä, eikö?

Kivat heijasteet Mackenzie-järvessä, eikö?

Lisää kuvia ensi kerralla. :)

Briefly in English. Back in Christchurch. I succesfully came by bus from Fox Glacier to Christchurch. I live again in Nick's house, this time for 2 nights. The photos are from the first day of Routeburn Track, 6th February 2007.

Sanottakoon eilisesta viela, vaikka tanaan on jo sunnuntai 11.2., etta Queenstownissa kulutin aikaa valinehuoltoon. Keli naet muuttui aurionkoiseksi, joten otin taas telttapaikan itselleni, joka oli avattuna hiekkainen johtuen sateesta ja hiekka-alustasta kaksi yota aiemmalla Kepler Trackin teltta-alueella. Pyyhin teltan joka neliosentin maralla keittioliinalla. Hyvasti hiekkapoly! Auringossa makuupussi ja muut valineet kuivivat kivasti. Itse menin tuon huollon jalkeen uimaan Wakatipu-jarveen (vasta toinen uintini U-Seelannissa!), jossa kuulemma kesalla lampo on +9 C ja talvella +6 C. Ihan kelpo oli veden lampo mielestani.

Tahan paivaan... harkitsin viela eilen lahtoa Dunediniin, jota Tom oli kehunut. Siella olisi pingviinien toilailuja helppo nahda. Mutta varasin sittenkin bussin toiseen suuntaan, kaikkea ei ehdi.

Luulin lapsena, etta jaatikko on sellainen, jossa on paljon jaata, niin kuin koivikossa on paljon koivuja. Eli etta jaatikolle mennessa luistimet ovat varmaan hyva valine. 1998 kun kavin Kebnekaisella ja nain millainen on jaatikko, hammastyin, etta se olikin vain lunta.

Niin. Varasin taksi paivaksi matkan lansirannikon bussiin ja maaranpaaksi Fox Glacier. Kiva saa, aurinkoa. Ohitimme monta paikkaa, ja koska kyseessa oli nimenomaan Newmans Linen bussi, kuski pulisi jatkuvaa syottoa kaikenlaista mita ymparilla on nahtavaksi. Sen saattoi ottaa taustapolotyksena, johon ei kiinnittanyt huomiota, koska nukutti. Mutta oli myos hyodyllisia ja hauskoja valipysahdyksia hienoilla Tasmanian merinakymilla ja vesiputouksilla, jossa kaikki ryntasivat ulos ottamaan kuvia, jonka jalkeen taas kaikki bussiin ja jatkettiin (ja kuski jatkoi hopotysta). Sellaisia ovat Newmans Linen bussit.

Fox Glacierille saavuimme puoli nelja, jonka jalkeen tehokkaasti etsin leirintaalueen, pystytin teltan seka hain kuljetuksen jaatikolle, koska ei aika riittanyt (eika huvittanut) kavella 6 km suuntaansa.

Fox Glacier on Uuden Seelannin jaatikoista helpoimmin saavutettavissa. Se ulottuu niin pitkalle, etta vain 25 km seka kai 200 korkeusmetria erottaa sen meresta. Fox Glacier on toinen niista maailman seuratuista jaatikoista, jonka koko kasvaa. (Toinen on Franz Josefin jaatikko, sekin Uudessa Seelannissa, 30 km Foxista pohjoiseen.)

Jaatikko-sanasta tulee minulle mieleen myos kylmyys ja puhdas sinihohtoinen valkoisuus. Ensimmainen pitaa paikkansa, toinen ei, silla Fox Glacier (samoin kuin aiemmat Mt Cookin jaatikot) ovat kuin jattimaisen helsinkilaisen lumenkuormausajoneuvon paikalleen lajittamia. Paalla on niin paljon kiviainesta ja polya, etta ne ovat yleissavyltaan likaisen harmaita. Jaatikon alta alkaa harmaa joki kuten Mt Cookilla (pullotin sen vetta, pohjalle ilmestyi hetken kuluttua hiekkaa, sitten join, oli hyvaa vetta joka tapauksessa).

Menin ensin Foxin juurelle (100 metria lahemmas ei paastetty), jossa oli kylma. Sitten menin sivupolkua ja kivirappusia myoten metsan kautta 200 metria ylemmas, josta naki jaatikon paalle, mutta jossa ei ollut niin kylma. Edelleen likaista ylhaalta valuvaa lunta hujan hajan pitkalle kilometreja ylospain. Ihan huima juttu, mutta ehka kuitenkin lumeen tottunut suomalaisuuteni pikkuisen latistaa kokemusta. Palasin takaisin alas ja takaisin kuljetukseeni, niin tulin takaisin Fox Glacierin kylaan.

Jatkan huomenna takaisin Christchurchiin, jossa yovyn 1-2 yota Nickin luona jalleen.

Briefly in English. Fox Glacier. I traveled by bus to west coast and stay now in Fox Glacier village. The Fox Glacier is one of those glaciers that still grow. Photos I cannot put now. Perhaps later.

Herasin torstaina 8.2. Te Anaun leirinta-alueella, soin ja lahdin kuljetusta odottamaan. Olin ainoa kuljetettava Rainbow Reach -sillalle, joka johtui siita, etta 90% kulkee reitin toiseen suuntaan. Lahdin tarpomaan. Sillan alla oleva Waiau-joki oli kelvon kokoinen, luokkaa 40 kuutiota sekunnissa.

Selassa ei ollut yhta paljon tavaraa kuin Routeburnilla, koska jatin osan vaatteista ja turhista esitteista leirintaalueen tavarasailoon. Puolessatoista tunnissa saavuin Moturau Hutille, jossa taukoilin. Maasto oli aarniometsaista, tuli Suomi mieleen.

Koska kyseessa oli kiwi-alue, joka 300 metrin valein oli ansa stoutille (ymmartaakseni karppa). Naita karppia ei taalla luonnostaan ole tietenkaan ollut. Niita tuotiin vahentamaan levinneita janiksia, jotka olivat karanneita kotielaimia. Mutta kuinka kavikaan, karppa sai paremmin ravintonsa syomalla kiweja ja muita takalaisia elaimia, jotka eivat olleet tottuneet juoksemaan karkuun ketaan. Karpat levisivat ja kiwit vahenivat, nyt karppia yritetaan vahentaa ansoin, ja kuulemma toimii.

(Tahan laittaisin kuvan ansasta, mutten voi, koska olen jalleen vaaranlaisessa internet-yhteydessa, harmi.)

Ruokatauon pidin paikassa, jossa loikkasin kiven kautta 1,5-metria levean puron yli. Oli niin Saariselan nakoista. Tiedossa oli sateita myohemmaksi joten kiirehdin hiukan menoa loivaan ylamakeen Iris Burn -jokea ylos, kunnes saavuin vajaan 7 tunnin jalkeen Iris Burn Hutin teltta-alueelle. Laitoin teltan ja sadetta enteili. Makarat haittasivat (oli ihan mittavasti, purema toki vain kutittaa, mutta jos on paljon, on haitaksi). Keitettyani poperon ja sateen alettua menin telttaan syomaan (piti tappaa 30 makaraa). Lueskelin kirjaa ja lopulta nukahdin sateenropinaan varsin varhain, joskin herasin taas.

Miksi herasin, sanottakoon nyt sekin, etta suorittamaan ensi kertaa elamassani retkeilijan napparyystestia. Mika se on? Yhdistelma kova sade, sisateltan ulkopuolella odottavat tuhat puremaintoista makaraa seka kusihata vaikuttavat siten, etta retkeilijan mieli alkaa kayda lapi erilaisia astioita. Kattila ei, vesipannu ei, ruokalautanen ei, mutta mutta... olin vasta syonyt paikallista reiter-ruokaa (kaadetaan kuuma vesi foliopussiin, odotetaan 10 minuuttia ja syodaan, U-Seelantilaiset versiot ovat varsin maukkaita). On tarpeetonta menna yksityiskohtiin, mutta temppu onnistui mukavasti kaikin puolin, 10 pistetta.

Toinen hankaluus oli yon aikana ruokiani syomaan ryhtynyt hiiri, jonka nainkin. Kalastin sisateltan ulkopuolella olevat ruoat varovasti telttaan.

Sade jatkui aamuun asti. Teltta selvisi testista mukavasti. Sisalla oli kuivanpuoleista.

Perjantaina 9.2. tiedossa oli kilometrin nousu ja sitten hiukan makea alas. 400 metria noustuani ja tauon pidettyani seka rinkan selkaan nostettuani, takaa tuli toinen samaan suuntaan kulkija. Koska maaranpaamme oli sama, esittelimme toisemme ja niin kavelimme koko paivan yhta matkaa. Tom Coloradosta oli nukkunut Iris Burn majassa. Han ja tyttoystavansa olivat irtisanoutuneet toistaan ja lahteneet maailmaa kiertamaan (kumppani oli parhaillaan opettelemassa ratsastusta). Mutta nytpa en menekaan yksityiskohtiin, sanonpa vain, etta Tom oli mita parhainta seuraa ja juttua riitti iltaan saakka, jolloin Luxmore Hutissa vaihdoimme yhteystietoja.

Muita samaan suuntaan kulkijoita olivat israelilais/hollantilais-pari seka kiwi/kiwi-pari, joiden kanssa kuljimme melko samaa vauhtia ja kohtasimme+juttelimme tauoilla ylankoalueen sheltereilla (hatamaja, jossa ei saa yopya, mutta kiva taukopaikka kosteassa sumussa).

Niin, saa oli kehno maisemien kannalta, koska kuljimme suurimmaksi osaksi pilvessa. Sadetta ei kuitenkaan ollut, joka oli hyva puoli. Kartasta voi kylla paatella, etta siella 1400+ metrissa harjanteella kavellessa olisi nakynyt kaksi suurta jarvea, Manapouri ja Te Anau seka oletettavasti joitakin lumihuippuisia vuoria. Me naimme vain lahimmat 100 metria eteen ja taakse, ylos ja alas.

Saavuin vajaan 7 tunnin kuluttua Tomin kanssa Luxmore Hutille, joka oli toinen majakokemukseni. Taalla oli paljon ahtaampaa kuin Mackenzie majassa, koska kylmannihkeassa saassa kaikki pakkautuivat sisaan. Vaihtelua toi kaynti tippukiviluolassa. Lahdin sinne omin pain kehnon lampun kanssa lenkkareissa. Laskeuduin 15 metria alaviistoon, muttei sitten huvittanut pitemmalle. Kiwi/kiwi-pari ja israelilainen kavivat myohemmin alempana, jossa kertoivat olevan iso kammio, jossa kaikenlaisia pylvasmuodostelmia.

Majakokemukseen liittyy naemma aina myos majavartijan luento klo 19:30. Se on aina vitsikas ja kertoo paloturvallisuudesta ynna muista asioista.

Nukkumaan kavin varsin varhain ja herasin tanaan lauantaina 10.2. klo 5:30. Keittelin yksikseni aamiaisen ja kuuntelin lentavaa kissaa. Se on tietysti kea eli maailman ainoa vuoristopapukaija, jolla on erikoinen aani. Se tepasteli majan kaiteella (otin kuvan, mutten voi laittaa sita nyt tahan).

Lahdin tarpomaan klo 6:50 makea alas. Saa oli parantunut ja nain Te Anau -jarven allani. Ylospain tai vuorenhuipuille ei nakynyt vielakaan. Pilvia oli. Kavelin vajaassa 4 tunnissa Control Gatesin kautta luonnonpuistosta pois ja viela takaisin Te Anaun kaupunkiin ottamatta apua kuljetuksista. Patikointia tuli 3 paivassa 54 km. Hyva oli myos tama Kepler Track, joskin jaa jalkeen Routeburn Trackista, jossa maisemat olivat avarat ja toki saakin oli parempi. Kepler kulkee enemman metsissa, jolloin maisemat eivat ole yhta hienot, mutta millaiset maisemat Keplerin keskivaiheilla olisi ollut, niista en toisaalta voi sanoa.

Hain leirintaalueen sailiosta tallentamani tavarat, suihkuttelin ja tulin bussilla tanne Queenstowniin, josta 5 paivaa sitten lahdin Routeburnille. Nyt riittaa patikointi, joskaan jalat eivat vielakaan sanoisi katkolle ei. Aikataulu kuitenkin sanoo ja vaihtelunhalu. En ole viela paattanyt mihin menen.

Muuta: Polkupyorani meni kaupaksi. Hyva juttu!

Briefly in English. Kepler Track. I succesfully walked in 3 days 54 km in Kepler Track starting from Rainbow Reach ending to Te Anau. Many thanks to Tom from Colorado, with whom I talked while walking the second day. Now I'm back in Queenstown. I don't continue walking any more, but go into new directions, though I don't know yet where.

Tiistaina 6.2. herasin aikaisin, soin, purin teltan ja menin paikkaan, josta bussi poimi mukaan ja heitti 30 kavelijaa Routeburn Trackin alkuun. Useampi oli kavelemassa reittia 3 paivaa. Tukholmalainen David kuitenkin 2 paivaa ja hankin aikoi seuraavaksi yoksi Mackenzie-majalle.

Asiallisen henkilokohtaisen aurinkovoitelun jalkeen lahdimme klo 10:20 Davidin kanssa tasamatkaa. Han oli viisaasti jattanyt turhat kamat repusta pois, mina kannoin yli 20 kg rinkkaa. Mentiin ensin reilu tunti ensimmaiselle majalle, Routeburn Flats Hut, johon David jai juttelemaan muiden kanssa. Mina jatkoin nopeammin eteenpain ja nain koetin hyodyntaa ei viela niin kuumaa paivaa.

(Tahan kuuluisi maisemakuva, jossa tytot syovat poydan aaressa tasangolla ja taustalla on lumihuippuisia vuoria. Mutta kun en ole loytanyt taalta Te Anausta yhtaan USB:llista internetia, niin jaa kuvat myohempaan.)

Tulin seuraavan tunnin jalkeen makea ylos 1 km korkeuteen, Routeburn Falls Hut, jossa keittelin poperot. Tanne useimmat tanaan aloittaneet patikoijat jaivat. David ei ollut viela saapunut, mutten jaanyt odottelemaan vaan jatkoin eteenpain makea ylos. Maisemat olivat jotain sellaista, ettei Suomessa ole. Enka ole missaan nahnyt. Menee ykkoseksi kaiken kaikkiaan patikointimaisemissa minun skaalalla.

Nama patikointireitit on taalla rakennettu aina niin, etta mennaan yhden vesiston alueelta (tama kaiketi itarannikon Clutha-river-vesisto) satulan kautta toiseen vesistoon (Hollyfordin vesisto, joka laskee lansirannikolle). Siina valissa sitten on lumihuippuisia vuoria ja kaikkea mita luonto on saattanut paikalle jarjestella, viherturkooseja ylankojarvia ja sellaisia.

Satula oli talla kertaa 1277 metrissa, jossa taukotuvalla oli paljon porukkaa. Pidin itsekin taukoa ja annoin jalkojen hengittaa. Jatkoin taas. Menimme aika lailla samaa tahtia kahden israelilaisen kanssa, jotka myos olivat menossa saman patkan tanaan kuin mina. Kun pidin seuraavan tauon ilman kenkia ja pulloa tayttaen yhdella purolla, he tulivat sinne pian ja jaivat nakuina pulikoimaan.

Jatkoin kohti Mackenzie-jarvea ja sen tupaa. Pystyin jossain vaiheessa solan kautta nakemaan Tasmanian meren (Australian ja Uuden Seelannin valissa). Mackenzie-jarvi nakyi ensi kerran ennalta arvaamattomassa kulmassa, liki alhaalla jalkojen alla. Sinne meni viela 40 minuuttia laskeutuessa, kunnes saavuin majalle yht. 8 tuntia 40 minuuttia lahdosta.

Taukoja en voinut enaa loppuvaiheessa alamaessa pitaa, koska pohkeet kramppasivat koko ajan. Menin suoraan sisaan majaan, jossa moni laitteli ruokaa. Pyysin saada suolapurkkia lainaksi, kaadoin keon kadelleni ja nuolin pois. Krampit lakkasivat.

Olin iloinen, etta kavely tiistailta loppui. Jalkani olivat selvinneet hienosti. Katselin paikkoja ja menin hikisena pesualtaille aikeena pesta paita. Natti tytto kysyi minulta kavitko sinakin uimassa? En kaynyt, tulin vasta. Han kertoi kuinka hyvalta tuntui uida, vaikka vesi oli kylmaa. Mina sanoin, etten millaan nyt pystyisi, vaikka kylla houkuttaa, syoda pitaa.

Kerrottiin mista maista olemme ja niin han kysyi minulta pratar du svenska? Yritin vahan, mutta vaihdoin pian englantiin. Sitten han kysyi mista tulin ja siina meni minuutti ennen kuin han hoksasi, etta olin kavellyt saman matkan minka han 2 paivassa. Ai miten vaikuttavaa, han huudahti eika ollut uskoa, etta tata matkaa voi kavella 1 paivassa.

Nyt minusta jo tuntui, etta olen jossain ruotsalaisessa elokuvassa, jossa tytto ja poika tutustuvat toisiensa suorituksia ihaillen. Oli oikein hauskaa, toisaalta myos epatodelliselta, kun paahenkilot olivat ruotsalainen natti tytto ja suomalainen miehenkorilas. Ripustettuani hikipaitani sanoin vi ses ja lahdin ruoanlaittoon. Israelilaiset ja David tulivat myohemmin, kaikki hyvavoimaisina.

Sanotaan viela, etta tama oli ensimmainen great walksin majani. Nama ovat todella hienoja. Punkassa on patja ja keittotilaa on mukavasti. Kylma vesi tulee kaikkialla hanasta, ei tarvitse purosta hakea (jossa toki myos yhta puhdasta vetta, joka hohtaa turkoosina, jos sita on metri). Vessat ovat normaaleja vesivessoja. Roskiksia paikalla ei ole, silla kaikki roskat pitaa itse vieda pois, toisin kuin Suomen autiotuvissa.

Punkan loysin ylakerrasta, jossa nukuttiin rivitysten ja osittain kerrossangyissa samassa huoneessa 30 ihmista. Oven vierus oli hyva paikka, silla kun herasin tanaan keskiviikkona 7.2. puoli viisi, hipsin taatusti ensimmaisena hiljaa kuunvalossa ruokaa laittamaan. Klo 6 lahdin patikoimaan. Vartissa aamun kajastus alkoi voittaa kuunvalon ja sammutin lamppuni.

Saavuin seuraavalle majalle Howden Hutille 2,5 tunnin jalkeen ja sielta meni viela vajaa tunti tielle. Tama 33 km patikointireitti oli tavallaan oikaisu, silla tieta myoten paasta paahan joutuu ajamaan kai 300 km. Siksi aioinkin jatkaa Milford Soundiin, joka on ainoa Fjordlandin vuononpohjukka, tien aarimmainen paatepiste, jonka voi autolla saavuttaa. Muualle vuonoihin mennaan laivalla.

Paikalla ollut pikkubussi ei ottanut kyytiin, oli taynna, siksi yritin liftata ja eka auto otti kyytiin, jossa israelilainen mies, joka oli juuri lopettanut armeijan. Kuulemma Israelin armeijasta paasseet yleensakin matkailevat seuraavan vuoden, jotta unohtaisivat kaiken sen minka ovat 3 vuodessa kokeneet. No oli miten oli, tien ymparilla oli varsin huimat maisemat. Mentiin myos pitkan vuoret alittavan tunnelin lapi, koska muuten sinne vuonolle ei paase.

Israelilainen oli menossa risteilylle, mina ajattelin katsella patikointimahdollisuuksia. Kuitenkin puolessa tunnissa ymmarsin, ettei niita ole. On vain vuononpohjukkanakyma, jossa vuoret putoavat suoraan mereen ilman tasannetta vuoren ja meren valissa. Hyvin karua. Valokuvia otettuani ja koska kanoottiakaan en tanne tullut raahanneeksi paatin muuttaa suunnitelmaa ja lahtea bussilla Te Anauhun enka jaada tanne yoksi. Te Anauhun siksi, etta sielta lahtee seuraava patikointi Kepler Track, 60 km rengasreitti. Internetista varasin itselleni telttapaikan to-pe yoksi ja majan pe-la yoksi. Joudun kavelemaan reitin kellonsuuntaan, koska toiseen suuntaan, joka on suositumpi suunta, ei ollut sopivaa buukattavaa. Niin on tayteen buukattu kaikki.

Bussiin tuli Milford Trackin lopettaneita patikoijia. Tuo Milford Track on se, jota pidetaan yleisesti maisemiltaan maailman parhaana 4 paivan patikointina. Jos sinne haluaa patikoimaan, joutuu varaamaan majat kuukausia etukateen. Muille great walkseille sentaan loytyy viime hetken paikkoja helpommin. Milford Trackin patikoineet kertoivat, etta maisemat ovat maineensa arvoiset. Uskon. Jo Milford Soundin ymparisto vuonon pohjukasta katsoen on huima liki 2 km kohoavia vuoria ymparilla.

Bussiin tuli Routeburnin lopusta myohemmin myos David ja natti ruotsalaistytto kavereineen. Jain pois Te Anaussa, hain kaupasta ruokaa, varasin kuljetuksen Kepler Trackin alkuun (nain saastyn kulkemasta tasaisella 14,5 km). Nyt on jo vatsa taynna ja tarkoitus rasittaa jalkoja jalleen huomenna. Jalat voivat hyvin. Siksi en katsonut tarvitsevani vapaapaivaa. 2 paivaa tata paivakirjaa jaa valista pois, koska olen kavelemassa. Seuraava kirjaus kaiketi lauantaina 10.2.

Muuta: Nick sai polkupyorani kaupaksi hyvaan hintaan, mutta jonkun hammingin takia ostaja ei tullut. On kuulemma myynnissa taas.

Briefly in English. Routeburn Track. I succesfully walked the Routeburn Track 33 km in 2 days. The scenery was something I have not seen before when trekking. Photos I cannot put here, because of limited internet connection here in Te Anau. I start tomorrow the Kepler Track, 60 km.

Nick heitti minut aamulla bussiasemalle, josta tulin Queenstowniin. Hain DOC-toimistosta (Department of Conservation, joka hallinnoi Uuden Seelannin kansallispuistoja) lipun, jolla olen oikeutettu nukkumaan ti-ke yon Mackenzie majalla (telttapaikat oli sielta loppu, vain maja tarjolla, otin sen). Nain tama taalla menee. Jokamiehen oikeutta ei ole samoin kuin Suomessa.

Nyt on toki vasta maanantai ja nukun leirintaalueella. Huomenna aamulla bussi vie reitin alkuun. Yleensa Routeburn Track kavellaan 3 paivassa, mutta mina 2:ssa, mika ei liene kumma saavutus, kun matka on kai 35 km vuorien yli helppoa reittia.

Kiertelin luppoaikaa Queenstownia.

Kaupunki on laaksossa, vuorien ymparoima. Lumi on huipuilta sulanut. On kesa.

Kaupunki on natin Wakatipu-jarven rannalla. (Purjeen ylapuolella lentava tunnistettu objekti on lokki.)

Riittakoon tama kuvista. Kyseessa on turistipitoisin kaupunki, jossa toistaiseksi olen ollut. Se nakyy keskustan ilmeessa ja miksei siinakin, etta internet-paikkoja on taalla tosi tiheasti (tassa huoneessa paukuttaa minun lisaksi 35 henkea, kaikilla koneilla joku).

Muuta mielessa olevaa. Kun asensin eilen lahtiaisiksi Nickille skypen, tuli taas esiin mita on olla Brittilaisen kansainyhteison jasen. Naytin miten etsitaan kontakteja ja han laittoi siihen sukunimensa. Esiin tuli sukulaisia Englannista, USA:sta, Australiasta, Kanadasta, Jerseysta. Sellaista se on, kun koko maailma on ollut brittien leikkikentta, se on tavallaan sita yha. On helppo lahtea pois kotimaasta, kun kotimaita ovat oikeastaan nama kaikki.

Huomenna 6.2. jaa paivakirja paivittamatta. Seuraava kirjaus keskiviikkona 7.2.

Briefly in English. In Queenstown. I entered succesfully to Queenstown and took a couple of photos of this touristic township. Tomorrow a morning bus takes me to the start point of the Routeburn Track. There won't be any blog note tomorrow because I'll walk 2 days.

Vertailun vuoksi satelliittikuvapari samassa skaalassa.

Ylempi on Waimakariri (1 km leveä), alempi Rakaia (1,5 km), virtaussuunta vasemmalta oikealle. Tuosta ymmärtää miltä tuntuu navigoida joella. Kokonaisuutta ei voi sammakkoperspektiivistä hahmottaa, tosin ei ole tarpeenkaan.

Aamulla oli hauskaa. Kanootin huutokauppa-aika meni kiinni klo 9:08 ja 8 viimeisenä minuuttina 2 ostajaa kilpaili kuka saa ostaa kanootin. He korottivat hintaa vuorotellen 24 kertaa. Minä hakkasin refreshiä ja nauroin suoraa huutoa, kun hinta kohosi. Myyntihinta oli hiukan isompi kuin millä minä kanootin olin ostanut. Mela meni kanootin ostajalle myös. Saldoksi tuli se, että kanootti+mela vei minulta rahaa noin 15 euroa (tappio tuli melasta). Se on tosi hyvin, kun ajattelee, että meloin 4 kertaa ja yhteensä 139 km.

Ostaja Lenny tuli kumppaninsa kanssa ja näytin heille miten kanootti saadaan toimimaan. Oli oikein mukavaa (niin tietysti aina, kun pääsen jotakuta opastamaan umpituttujen kanoottien kanssa).

Muuten pakkasin ja suunnittelin seuraavien päivien ohjelmaa netissä. Päätin, etten otakaan fillaria mukaan, koska päivät tulevat olemaan täysiä ilman sitäkin. Niinpä Nick ystävällisesti laittoi sen omiin nimiinsä kaupan web-huutokauppaan (ehdimme vielä tavata myöhemmin ja hoitaa tämän pois, jos pyörä on mennyt kaupaksi). Tein netissä varauksen Routeburn Trackin Mackenzie tupaan. Nukun siellä ti-ke yön, mutta huomenna ensin Queenstowniin.

Briefly in English. Packing day. The satellite photo is for comparing Waimakariri (up) and Rakaia (down) rivers. I sold my canoe and paddle succesfully with a good price. Putting it together the paddling equipment cost me 15 euros for 4 trips and total 139 km. I packed my things up for tomorrow so I'm ready to go to Queenstown.

Heräsin klo 6 ja söin aamiaista. Taksi nappasi klo 7:10 keskustaan, josta bussilla Methveniin. Sinne menee niin vähän porukkaa, että viimeisen 11 km, joka on pääreitistä syrjässä, hoitaa paikallinen kuljetusyrittäjä omalla tilataksilla. Meitä meni Methveniin minä ja saksalaistyttö. Sain sovittua niin, että 8 euroa vastaavalla summalla kuski heitti minut lopun 16 km matkaa Rakaia-joen sillalle.

Sillan yläpuolella on Rakaia Gorge -rotkoalue ja Mt Hutt -laskettelupaikka, joiden pinnanmuodoista saanee jotain käsitystä tästä kuvasta.

Veden väri oli ei ollut niin saturoitu turkoosi kuin Waimakaririlla, vaan seassa harmaata. Kuski kertoi veden olleen eilen jopa hiukan ruskeaa johtuen sateista. Tänään vesi oli taas normaalia.

Laitoin kanoottia kokoon. Paikalle tuli aamutuimaan myös yrittäjiä, jotka tarjosivat jetboat-kyytiä rotkolle. Morjestettiin toisiamme. Turisteja oli paikalla odottelemassa.

Pääsin lähtemään klo 10:30. Pysähdyin pian ihailemaan hiekkatörmää.

Rakaia virtasi vielä kiivaammin kuin Waimak. Tekemättä mitään pääsi 7-9 km/h. Virtaamat: Waimak viikko sitten 50 m3/s ja Rakaia tänään 220 m3/s. Vesimäärä ei tuntunut missään. Koko vesimassa virtasi sileänä tasaista alamäkeä.

Waimak ja Rakaia ovat molemmat "braided river" kuten täällä sanotaan. Suomennos voisi olla "palmikoitu joki" kuvaten useita haaroja, jotka jakautuvat ja myöhemmin osa niistä keräytyy yhteen, jakautuvat taas.

Rakaian uoma on keskimäärin 1,5 km leveä (Waimak 1 km). Kuten Waimakissa pyrin valitsemaan omasta sammakkoperspektiivistä haaroja, joilla vettä riittäisi. Se oli helppoa, kun vettä oli niin paljon. Vain kerran jäin jumiin, kun heräsin tekemään haaran valintaa liian myöhään valiten sen mihin vesi ei luontaisesti mennyt, niin jouduin matalikkoon. Parilla askeleella ja melan työnnöllä siitäkin pois pääsi.

Seuraava kuva on tarkoitettu kertomaan, että tällaisia koskia joessa oli. Eli ei edes ykkösen koskia. Rakaia oli siis helpompi kuin Waimak.

Kun Rakaia-kylän silta alkoi näkyä eikä kello ollut paljon, harjoittelin kuvan ottamista itsestäni vitkalla kameran ollessa virtaan jumiin jääneessä puussa.

Mela väärällä puolella. Uudestaan.

No nyt ei kanootin perä näy! No kelvatkoon.

Päätin retken 47 km jälkeen klo 16 keskimelontavauhdin oltua peräti 11 km/h. Valitsin kylän puoleisen haaran, mutta ihmettelin polkujen vähäisyyttä. Sillan alla kulkien pääsisi. Hain vielä kanootilla parempaa kohtaa, johon ehkä tulisi tie. Ei löytynyt. Niin muunsin kamat rinkaksi ja kanoottisäkiksi ja lähdin kävelemään sillan alla kohti Rakaian kylää.

Vaan syy poluttomuuteen selvisi. Sadattelin itselleni, etten ollutkaan osannut valita laitimmaista haaraa. Oli pakko täyttää kanootti uudestaan ja meloa tuo viimeinen 5 metriä ja pakata kanootti sitten uudestaan.

Minua vastaan oli sovitusti tullut Mikko (lukija muistanee, että olemme tavanneet kahdesti), enkä voi kuin kiittää hänen haluaan auttaa. Sain näin erittäin hyvän lopetuksen retkelleni, koska ei tarvinnut alkaa hakea kyytiä Rakaian kylästä Christchurchiin (pääyhtiöiden bussit eivät pysähdy Rakaiassa, koska on niin pieni paikka).

Palasin kotiin hyvissä ajoin, söin, pesin pyykit ja muutenkin alan jo valmistautua muuttamaan täältä pois. Huomenna on pakkauspäivä ja päivä, jolloin myyn kanootin. Nyyh.

Briefly in English. In Rakaia River. I paddled succesfully 47 km in Rakaia River with an unbelievable average speed 11 km/h. Fine day and my last paddling here, as I sell the canoe tomorrow.

Tänään laitoin alulle ostamieni tavaroiden myymisen. En enää voi kaikkea mukana kuljettaa.

Käyttämätön melontakirja (maan joista) meni samaan hintaan melontakauppaan, jolla sen olin ostanut. Ei siitä hyötyä ollut, kun siinä on liian vaikeita jokia mun kanootille. Samoin sain rahat takaisin avaamattomasta vesisäiliöstä, jonka ostin varalle, ennen kuin varmistin, että jokivesiä voi juoda. Nick sai halvalla liki käyttämättömän makuualustan, jota aioin käyttää kanootin pohjalla, mutten sitten käyttänytkään. Kanootin ja melan laitoin paikalliseen web-huutokauppaan, jossa molemmat ovat saaneet jo ostajan, mutta myynti tapahtuu sunnuntaina. En saa niistä täyttä rahaa, mutta tavarat saavat uuden omistajan.

Tänään olen saanut työprojektin niin pitkälle, että se loppuu. Muutamia tarkistuksia vielä. Huomenna menen Rakaia-joelle ja sunnuntai on pakkauspäivä. Maanantaina muutan Queenstownia kohti ja luovun laajakaistasta. Palaan tänne kyllä vielä takaisin, sillä tietokonesysteemit jätän siksi ajaksi vuokraisäntäni huostaan. En voi enää skypellä soitella. Sähköposti tavoittaa.

Kuva on tiistailta Port Hillsin pyöräilyltä. Lampaita näkyy joka paikassa missä on ruohoa. Näkymä on kohti Christchurchia.

Briefly in English. I sold 5 items. I have now finished my work project, so I prepare myself to move to Queenstown on Monday. That's why I sold today one paddling book, one water container and one trekking mattress. The canoe and paddle I will sell on Sunday using a website. Tomorrow I go to the Rakaia river.

Heräsin klo 6 ja lähdin klo 7 kanootti rinkassa ja mela kädessä kohti pysäkkiä. Bussi vei minut Lytteltoniin Port Hillsin tunnelin läpi. En tiennyt mistä lähteä. Satama-allas tuntui väärältä valinnalta. Pubissa neuvoivat paikan. Se tiesi 1,5 km kävelyä kohti venesatamaa, jossa veneluiska.

Keli näytti kivalta. Aurinkoa ja hyvin kevyt tuuli. Klo 9 lähdin melomaan. En heti mennyt sitä paikkaa kohti, jossa mainittiin olevan Hector's dolphins, sillä jos siellä ei niitä näkyisi heti, en halunnut joutua tekemään valintaa odotellako vai ei. Siksi lähdin päinvastaiseen suuntaan lahden sisäosiin, jossa on Quail Island, vanha vankilasaari. Siellä pidin ensimmäisen tauon ja vetristelin jalkojani, jotka selvästikään eivät pidä polviasennossa melomisesta.

Kaksi laivaa siinä vieretysten. Takana siintää vielä kolmaskin. Lintuja oli kivasti näkyvillä, mm. jotain suomalaisten meriharakoiden pikkuserkkuja, kun äänikin oli samaa kaliiperia.

Yritin kiertää Quail Islandin, mutta laskuvesi esti. Ei ollut vettä. Siksi palasin saaren samaa puolta takaisin, mutta jatkoin Banksin niemimaan puolelle. Jakoin melomista istuvassa asennossa, joka on minulle luontaisempaa. Ohitin Diamond Harbourin, jonne menee vuorolaiva Lytteltonista kai 2 kertaa tunnissa. "Harbour" on tälle kylälle nimen osanakin liioitteleva, sillä satama on mitätön laituri. Kylän merenrantatalot oli rakennettu seuraavaan tapaan.

Kiviseinä on tietysti muinaisen tulivuorikraaterin reunus. En nähnyt yhtäkään taloa, jossa olisi oma laituri tai edes tikapuut veteen.

Jatkoin lähelle mainostettua delfiinipaikkaa, jossa pidin toisen tauon.

Taukopaikkoja ei ollut liiemmalti. Pysähdyin siinä ainoassa hiekkarannassa, mikä oli käytettävissä taukoon ja kolmen muffinssin syömiseen.

Kaikkialle oli kertynyt suolaa. Matkaakin oli kertynyt jo kohtuullisesti, joten kämmenet suolasta valkoisina päätin, että paljon pitemmälle en enää jatka. Menin enää kilometrin kohti avomerta, jossa aallot suurenivat ja rikkoutumaton maininki tuli avomereltä vajaa metrisenä. Ei delfiinejä. Käännyin. Olkoon sitten. Puskin vastatuuleen kohti Lytteltonia pitäen lepotaukoja.

Siinä on Lyttelton mereltä. GPS mittasi takaisin veneluiskalle ehdittyäni matkaksi 18 km.

Muita melojia näin 2 kpl. Muita veneilijöitä en juuri enempää. Hyvin autiota oli. Satamassa tuli juttelijoita. Jännä homma, että vaikka mun merellemenemiskonstit on ehkä epätavalliset, jotenkin he ajattelevat, että tuo mies tietää mitä tekee. Tiedä nyt sitten. En vieläkään luota tähän kanoottiin, sillä mietin mahdollisuutta, että toinen sivuponttooni tyhjenee 5 sekunnissa keskellä 2 km leveää lahtea. Venttiilit eivät ole kovin hyvät. Sitten pitäisi kellutella, kunnes joku tulee.

Vesi oli loppu ja hain sitä lisää veneilykerholta. Mies haki pullon täyteen vettä. Kiitos. Kerroin, että olin yrittänyt etsiä delfiinejä. Hän sanoi, että olen ollut oikeissa paikoissa. Ei ole vaan ollut onnea.

Yhden lisätiedon sain. Jos katsotte uudestaan 2 päivää sitten ottamiani kuvia, jonka alueella nyt meloin, meri on turkoosia. Ei siitä läheltäkään syvälle nähnyt, ehkä 30 senttiin. Mies kertoi, että tämä on Waimak-joen vettä. Hämmästyin, sillä tuo joki, jolla meloin 5 päivää sitten, on 15 km pohjoisempana. Miten muka? Mutta on se mahdollista, sillä Banksin niemimaan ohi käy etelästä kova merivirta. Tämä Lyttelton kuten myös Waimak-joen suu ovat katveessa. Tähän syntyy valtava akanvirta, jossa vesi kiertää ympyrää. Näkyyhän se satelliittikuvistakin, että rannikko ei ole syvän sinistä vaan turkoosia. Selvä juttu.

Kävelin bussipysäkille ja niin saavuin täkäläiseen kotiin klo 15++ = yhteensä reilun 8 tunnin retki. Suihkun jälkeen ryhdyin töitä tekemään, joka näyttää olevan toiseksi viimeinen työpäivä täällä.

Briefly in English. Paddling in the Lyttelton crater searching for dolphins. I paddled 18 km in different parts of the Lyttelton bay, but didn't see dolphins. No luck this time.

Tämän keskiviikkoisen työpäivän katkaisin lounastamalla jälleen Mikon, Marian ja Oliverin kanssa. Sen jälkeen kävin akvaariossa, jossa oli täkäläisiä kalalajeja.

Akvaarion yhteydessä näin ensi kertaa terraariossa kaksi kiwiä. Jos joku ei ymmärrä, niin kyseessä on maan kansalliseläin. Kuvalinkkejä täällä (myös vääriä).

Kiwi-lintu ei lennä eikä sillä ole kuin siiven tyngät. Sitä katsomaan piti odottaa 15 minuuttia. Kiwit olivat hämärässä huoneessa lasin takana. Niille tämä oli yö. Niiden kello on käännetty 12 tunnilla, koska ovat yölintuja ja muuten turistit eivät näkisi niiden liikkuvan päiväsaikaan.

En ollut osannut odottaa mitä näen. Kiwi oli isompi kuin odotin, lihaisa 40 sentin pyöreä karvainen kimpale, jossa oli 2 jalkaa ja pitkä nokka, muttei käsiä. Ne juoksentelivat hupaisasti terraariossa ja kaivoivat maata nokalla.

Luin infosta, että niitä oli sata vuotta sitten 90 jokaisella neliökilometrillä tässä maassa. Nyt niitä on 0,45 per km2. Hävikki on ollut valtavaa. Kissat ja koirat syövät niitä. Ne eivät pääse karkuun tai osaa puolustautua. Uudessa Seelannissa ei alunperin ollut lainkaan nisäkkäitä. Tavallaan ne täyttivät piennisäkkäiden ekologisen lokeron, kunnes kissat, rotat ja villiintyneet siat sun muut ovat nyt täällä, ne saavat kiwin munista maukkaan aterian.

Kiwi-linnun takia uusiseelantilaiset kutsuvat itsejään kiwi-lempinimellä (ei suinkaan sen hedelmän vuoksi). Paljon muutakin luin, mm. kosiomenettely on sellainen, että uros-kiwi alkaa hyppiä ja pomppia tai heittäytyy selälleen ja potkii kattoon. Ah mikä karju, ajattelee siitä naaras-kiwi, ja sitten he muodostavat elinikäisen suhteen. Somaa.

Huomiseksi lähden taas melomaan, jos hyvin käy. Lytteltonin lahdella järjestetään retkiä katsomaan Hectorin delfiinejä. Minulla on oma vene, kanootti, ja selvitin missä nämä Hectorin delfiinit ovat, ja kun tuulikin pitäisi olla aika vähäinen, minulla on mahdollisuus mennä sinne meloen. Mutta kuka oli tämä Hector, jonka delfiinejä nämä ovat, sitä minä en tiedä.

Briefly in English. I saw a kiwi. I went to an aquarium and also saw the national bird of New Zealand, kiwi. See its pictures here.

Tunnen, että päiväni täällä vähenevät, ja koska ilma oli mitä kirkkain, katkaisin työpäivän pyöräilemällä Port Hillsille. Sen takiahan täällä olen, että tällaista voin tehdä.

Menin Dyers Pass Roadia pitkin harjanteen päällä kulkevalle tielle Summit Roadille pysähtymättä kertaakaan (noin 350 metriin), vaikken ole kummoinen pyöräilijä. Sieltä aukesivat hienot näköalat harjanteen molemmille puolille, mutta laitetaan kuva vasta vähän myöhemmästä kohdasta Summit Roadilta, kun on nätimpi.

Kuva on Lytteltonin lahdelle. Takana Banksin niemimaa.

Kun monista Port Hillsilla kulkevista patikointipoluista puhutaan mukaan lukien Banksin niemimaan puoleiset polut, paikalliset kutsuvat harjannetta sanaparilla "crater rim". Se tarkoittaa tulivuoren kraaterin vanhaa reunusta, joka tämä on. Kuvassa oleva merialue on kraaterin pohja.

Jatkoin Summit Roadia itään kohti valtamerta. Seuraavassa kuvassa Lyttelton.

Jos joku muistaa 10.1. kirjoituksen, Lyttelton oli ainoa kelpo sataman paikka 1840-luvulla, kun Christchurchia ryhdyttiin asuttamaan (on yhä ainoa satama, jonne pääsee isolla laivalla). Kaikki siirtolaiset kiipesivät sen reippaat 300 metriä mäkeä ylös, josta kuvan otin, päästäkseen Port Hillsin yli.

Palasin alas Evans Pass Roadia ja päädyin 4 tunnin jälkeen suihkuun ja takaisin töiden pariin.

Briefly in English. Port Hills. As the weather was nice, I didn't work all day but also biked 4 hours to Port Hills, having great views to Banks peninsula as well. The bay area in photos is an old crater of a vulcano. The town in the second photo is Lyttelton.

Innostuin leikkimään kartoilla.

Oheinen kuvapari on noin sama skaala, Christchurch ja Helsinki (Chch käännetty, pohjoinen oikealla). Matka täältä kotoa eilistä Tyynenmeren kuvaa ottamaan on sama kuin Myyrmäestä Westendiin (punaiset pisteet kartassa, miettikää mielessänne mikä tahansa 12 km linnuntie).

Laajalahtea vastaava täkäläinen merenlahti on vuorovesiallas, joka on nousuvedellä surffaajien, leijasurffaajien ja päivämelojien leikkikenttä. Jos kaatuu, jalat yltää pohjaan. Laskuvedellä pohja näkyy. Kaksi vuorovesialtaaseen virtaavaa jokea Heathcote ja Avon vaihtavat vuoroveden mukana virtaussuuntaa 4 kertaa päivässä. Ne ovat pienempiä kuin Vantaanjoki, melottavia vain alimman 10-15 km matkalla.

Vasemmalla näkyvä Port Hillsin korkein kohta kohoaa hiukan yli 500 metriin, muuten harjanne on 300-400 metrinen. Se saa talvella lumipeitteen. Muualla Christchurchissa lunta saattaa sataa 2-3 päivänä vuodessa. Port Hillsin yli Lytteltoniin (merenlahti vasemmalla keskellä) menee kaksi kiemurtelevaa tietä ja tunnelin läpi yksi suora. Lisäksi huipulla kulkee Summit Road, josta varmaan näkyy mukavasti maisemia (en ole käynyt sen jälkeen, kun patikoin sinne pilvessä). Miettikää mielessänne mitä hankaluuksia olisi, jos Helsingin ja Kirkkonummen välissä olisi moiset kukkulat. Tunnelin ja yli menevien teiden vaihtoehto olisi kiertää Nurmijärven kautta.

Banksin niemimaa kuvan ulkopuolella olisi Porkkalan niemimaa. Sitä hiukan pelättäisiin alkaako jossain vaiheessa tulivuori taas toimia. Waimakariri olisi Sipoonjoki, jonka alkujäätikkö olisi 2 km vuorilla Päijänteen keskellä. Lauantaina meloin Mäntsälästä Nikkilään. Rakaia-joki alkaisi Tampereen vuoristosta ja laskisi Inkooseen. Jyväskylässä vuorten takana olisi toinen rannikko. Mt Cook olisi Porissa.

Mutta täällä ei ole saaristoa eikä naapureita. Kun valtameri alkaa, se jatkuu ja jatkuu. Viron paikalla ei ole mitään. Vasta jossain Sudanin paikkeilla tullaan Etelä-Amerikkaan (tai toiseen suuntaan Australia olisi Italian etäisyydellä).

Tuntuu arvatenkin orvolta asua kansana vailla naapureita. Ei ihme, että 40% väestä lähtee täältä ulkomaille pysyvästi, Australiaan pääosa, sen jälkeen Englantiin, kun siellä tienaa enemmän (itse tosin en ymmärrä miksi mennä niin tylsiin paikkoihin, täällä on kaikki paljon halvempaakin). Kansan geenien vaihtuvuus saattaa olla maailman suurinta. Uusia siirtolaisia tulee jatkuvana virtana ja sitä suositaan.

No se siitä. Laitetaan kuvia eiliseltä 1/6 osa alemmasta punapisteestä ylempään päin.

Kyseessä on Cave Rock.

Se on ontto luola, johon pääsee kolmea eri tietä. Sen muoto houkuttaa etsimään keinot kiivetä päälle (se on helppoa).

Briefly in English. Comparing maps. Red dots are 12 km separated from each other (my NZ home and the place to shoot the Pacific Ocean photo yesterday). The Helsinki map is in the same scale. The photos I took yesterday. The Cave Rock lets you enter inside from three sides.

Koska eilinen melontaretki ei kestänyt kahta päivää, aikaa jäi kevyeen sunnuntaipyöräilyyn. Suuntasin merelle. Vaikka 7 km merestä asun, näin ensi kerran Tyynen Valtameren (aiempia Lytteltonin ja Akaroan satamia ei voi laskea, koska ovat lahtien pohjukoita).

Lytteltonia kohti rinne alkaa nousta. Seuraava näkymä on Scarboroughin alueelta (Sumner Head).

Briefly in English. Pacific Ocean. After living 3 weeks 7 km of Pacific Ocean I biked first time to actually see it.