Ensin tiedotusluonteinen asia. Järjestelytyyppisistä syistä johtuen allekirjoitan lähipäivinä paperin, jonka jälkeen en ole enää Artemis Finlandin palveluksessa. Vanha sähköpostini toimii toki vielä jonkun aikaa. Uusi email-osoite on <janne.pyykko at gmail.com>. Postit ovat tervetulleita tästä ilmoituksesta lähtien.

Kysymyksiä ja vastauksia:

• Miksi menin Uuteen Seelantiin 7 viikoksi? Tehdäkseni etätöitä ja nähdäkseni samalla maan luontoa.
• Näinkö luontoa? Näin vaikka kuinka paljon eikä yksikään retkipäivä tuntunut toistolta. Uusi Seelanti on paras retkimaa, jossa olen koskaan ollut mukaan lukien mm. Suomi (joskin talvi ja hiihto+luistelu ovat Suomessa plussaa).
• Kuinka etätyö luonnistui? Erittäin hyvin. Laajakaista pelasi ongelmitta ja intoa työntekoon riitti. Suurimmat viiveet olivat ajoittainen 10 megatavun lähdekoodin täyshaku verkon yli (versionhallintapalvelin Suomessa), mikä vaati 1,5 tunnin tauon työntekoon. Ongelma sekään ei ollut, koska saatoin tehdä tuon aamiaisen aikana. Aikaero 11 tuntia oli jopa hyväksi, sillä kun minä tein töitä, kollegani Suomessa nukkui ja toisinpäin. Skypellä puhuttiin työasiat aamulla ja illalla, kun molemmat valvoivat. Työtunteja kertyi 20 työpäivän edestä (ensimmäisen 24 arkipäivän aikana), sen jälkeen pidin puhdasta lomaa 2 viikkoa. Voin suositella tällaista etätyötä lämpimästi, jos työ ei ole liikaa asiakkaisiin sidottua.
• Entä kuinka bloginpito onnistui? Hyvin. Tuntui luontevalta kirjata kokemukset päivittäin. Haluan kiittää lämpimästi kaikkia lukijoita ja kommentoijia sekä heitä, jotka lähettivät sähköpostia!
• Kiitos myös Christchurchin isännälleni Nickille sekä Mikolle perheineen, jotka olivat avuksi matkallani!

Tilastoja summittaisesti:

• Matkalla 49 yötä, joista 6 kansallispuistoissa (KP)
  • 3 yötä lentokoneessa (laskennallisesti 36 + 36 tuntia)
  • 31 yötä katto pään päällä
    • 27 Nickin luona Christchurchissa
    • 2 backpackers-halpahotellia Wellington ja Turangi
    • 2 great walks -majaa: Routeburn Track ja Kepler Track (KP)
  • 15 yötä teltassa
    • 11 camping alue suihkulla ja keittomahdollisuuksilla: Turangi, 2xRotorua, Akaroa, 2xQueenstown, Te Anau, Fox Glacier, Kaikoura, Picton, Wellington
    • 2 basic camping alue ilman suihkua: 2xMt Cook (KP)
    • 2 great walks camping alue: Kepler Track ja Abel Tasman Coastal Track (KP)
• Melontaa 139 km 4 päivän aikana: Heathcote, Waimakariri, Lyttelton Harbour Bay, Rakaia
• Pyöräilyä 220 km 4 päivän aikana: Rotorua, Banksin niemimaa, Tyyni Valtameri, Port Hills (sekä paljon lyhyitä pyöränpolkaisuja eri paikkoihin)
• Patikointia 145 km kansallispuistoissa: Tongariro Crossing, Mt Cook, Routeburn Track, Kepler Track, Abel Tasman Coastal Track (ynnä mm. 15 km Port Hillsien yli plus monia muita päiväpatikointeja)

Kannattaa muuten tarkkailla uutisista miten Ruapehu-tulivuori kehittyy. Sen pelätään purkautuvan jopa seuraavan kuukauden aikana. Vuoren lähellä kulkee edellä mainittu Tongariro Crossing -reitti, jonka kävelee päivittäin useita satoja ihmisiä. He ovat vaaravyöhykkeessä, jos purkaus on mittava.

Briefly in English. At home remembering the travel. The flights took me home safely. As a whole the travel was a success for me. New Zealand is the best recreational country I have ever visited. Within 49 nights I sleeped 6 nights in national parks, paddled 139 km, biked 220 km (+more), and walked 145 km in national parks (+much more outside national parks). PLEASE NOTE: My email will change soon. The old address is valid only for some months. My new email address is <janne.pyykko at gmail.com>. About this blog, I want to thank all readers and commentators. Also I want to thank my Christchurch host Nick as well as Mikko & family for helping me while traveling.

Tanaan lauantaina 17.2. aamulla patikoin Pictonin yhdelle maelle, Hilltop View, josta otin merikuvan.

Picton on pieni kaupunki ja sen merkittavin piirre on se, etta siella on Etelasaaren puoleinen laivasatama saarten valiselle liikenteelle. Useampisatametrisia makia on ymparilla paljon patikoitavaksi, ei kuitenkaan vuoria. Lautta lahti puolen paivan jalkeen ja kulki ensimmaisen puoli tuntia pitkassa moneen suuntaan haarautuvassa lahdessa, kunnes tultiin avomerelle ja lopulta 3 tunnin paasta Wellingtoniin.

Saarten valinen matka vastaa matkaa Helsingista Tallinnaan. Joskus valia liikennoi myos nopeita laivoja, jotka suoriutuivat matkasta puoleentoista tuntiin, muttei enaa, koska olivat niin saasta riippuvaisia. Tuulta ja merenkayntia salmessa on pahimmillaan erittain reippaasti.

Wellingtonissa tarkoitukseni oli majoittua viimeiseksi yoksi mukavasti hotelliin, mutta turistikauden ollessa kuumimmillaan sain olla lopulta tyytyvainen loydettyani teltalleni paikan eraan nuorisohostellin takapihalta.

Lisakekuvana nakyma 11.2.2007 Fox Glacierille (takana oleva 150 metria korkea likainen lumikasa on sen alaosa) ja minakin siina pallistelemassa. Kuvan ottanut ranskalaisherrasmies ylisti Aki Kaurismakea taivaaseen enka laittanut vastaan.

Taman kuvan myota uskoisin laittaneeni matkan viimeiset kuvat tahan, silla lento kohti Suomea lahtee huomenna 18.2.

Briefly in English. Picton and Wellington. After having sleeped in a tent in Picton, I waked up today 17th February to walk onto one of Picton's hills (the first photo). The ferry from Picton, South Island took me to Wellington, North Island. I will sleep this last night here in a tent again, because every hotel is fully booked. The extra photo is from Fox Glacier on 11th Feb.

Hollantilainen Abel Tasman oli ensimmainen eurooppalainen, joka naki Uuden Seelannin. Vuosi oli 1642, jolloin nelja hanen miehiston jasenta souti maihin nykyisen Abel Tasmanin puiston alueella. Kavi kuitenkin niin, etta maorien sotakanootti pysaytti soutajat ja tappoivat kaikki. Abel Tasman ei koskaan astunut Uuden Seelannin mantereelle, mutta tieto maan olemassaolosta sailyi.

Yli sata vuotta myohemmin 1769 britti James Cook tuli toisena eurooppalaisena laivueena Uuteen Seelantiin. Han parjasi maorien kanssa paremmin. Myos ranskalaiset laivastot mm. Marion du Fresne purjehtivat Uuteen Seelantiin Cookin vanavedessa, mutta heille ei ollut suotu supliikin lahjaa. Maorit tappoivat du Fresnen ja soivat hanet ynna 20 merimiesta, ihmissyojia kun olivat.

Tuo aika oli maorien heimosotien aikaa. Siksi he olivat niin hyvia taisteluissa ja voittivat brititkin monissa kahakoissa, vaikka olivat kivikauden ihmisia. Heimosodista viela, kuulostaa hurjalta, etta Pohjoissaaren maorit valtasivat jossain vaiheessa koko Etelasaaren ja soivat etelan maorit. Kun Cook purjehti 1769 saarten ympari ja kavi Fjordlandissa, siella oli muilta paossa enaa pieni etelasaarelaisten maorien heimo. Heitakaan ei enaa myohemmin loydetty, kun britit alkoivat asuttaa saaria.

No se siita historiasta. Lahdin patikoimaan lenkkarit jalassa kohti Appletree Bay -telttapaikkaa, johon minulla oli varaus. Maasto oli helppoa, siksi olinkin jattanyt vaelluskenkani pois turhana painona. Reitti kulki vehrean metsan keskella tarjoten aika ajoin nakyman merelle. Vastaan tuli paljon paivaretkelaisia ja niita vaeltajia, jotka olivat lahteneet pohjoisesta ja lopettivat polun etelapaahan. Oli laskuveden aika ja siksi rannoillakin kaveli monia ihmisia.

Laskuveden aikaiset vesistoylitykset ovat 51-kilometrisen Abel Tasmanin reitin erikoisuus. Reitin ohjekirjassa on vuorovesitaulukot, joita taytyy osata lukea, jotta ei lahde pisimmillaan yli tunninkin kestavaan ylitykseen vaaralla hetkella. Vuoroveden erot ovat 4 metria, joten asiaan kannattaa paneutua!

Abel Tasmanin puistossa on paljon paikkoja teltoille, liki jokaiselle rannalle voi tehda telttavarauksen. Tayteenbuukkauksia ei esiinny niin kuin etelan great walks -reiteilla (majoja on reitilla kolme, ne voivat toki tulla tayteen).

Toinen ja kolmas keino saavuttaa Abel Tasmanin puiston rantoja on vesibussi tai kajakki, joita on tarjolla reitin molemmin puolin. Puiston mainosten vakiokuva onkin joukko kajakkeja 70-senttisessa peilikirkkaassa vedessa. Aurinko paistaa liki ylhaalta ja kajakin varjo nakyy selkeana pohjassa, mika antaa kulkuvalineesta painottoman aavemaisen vaikutelman.

Abel Tasmanin puistossakin vesi solisee lukuisissa kirkasvetisissa puroissa, mutta toisin kuin Etelasaaren etelapaassa, taalla pohjoispaassa vesistossa on giardiaa. Se tarkoittaa kaytannossa sita, etta vetta juotuasi menee vatsa loysaksi joksikin aikaa (jos joku tietaa enemman, tarkentakoon). Ilma oli kuuma ja kun mulla oli vain puolen litran vesipullo, kiirehdin tunnissa Appletree-rannalle 5,5 km (ei vuorovesiylityksia talla valilla). Siella on hana, jonka vetta keittelin varastoon. Giardia naet kuolee 3 minuuttia kiehutettaessa, ainakin ohjeiden mukaan.

Kilometrin ranta oli kokonaan omani, ei ketaan muita paikalla. Pontollinen vessakin oli.

Myohemmin illalla tosin paikalle saapui joku muukin. Siina vaiheessa olin jo vetaytynyt telttaan lukemaan kirjaa.

Herasin tanaan perjantaina klo 4 aamulla, silla minun oli tarkoitus olla puistossa vain tama yksi yo. Taivas oli tahtikirkas, kuu nousi kapeana sirppina minua tervehtimaan. Keittelin vetta ja soin kevyen aamiaisen. Purin telttaa varovasti, silla hiekkarannalla yopymisen ikava puoli on, etta hiekkaa menee joka paikkaan. Onneksi yo oli ollut kuiva, joten ei siitakaan suurempaa ongelmaa tullut.

Lahdin patikoimaan takaisin klo 5:37 lampun valossa, jonka saatoin sammuttaa 45 minuutin kuluttua aamun valon voittaessa. Saavuin bussin odotuspaikkaan hyvissa ajoin. Yksi bussi vei Motuekaan, jossa riensin ulos moikkaamaan Johania, joka oli eilen tunnistanut minut suomalaiseksi Blenheimissa bussia odotellessa. Johan oli nyt matkalla Abel Tasmanin puistoon, josta mina olin jo tullut pois, joten toivotin miehelle onnea.

Nyt olen Nelsonin kautta tulleena takaisin Blenheimissa ja haen pian tietokoneromppeet varastosta. Sitten bussilla Pictoniin, jossa olen seuraavan yon.

Briefly in English. Abel Tasman Coastal Track. I spent one night in the Appletree Bay camping site of the Abel Tasman National Park: walking there 5,5 km and next morning back. It's different from the previous great walks in the south because you walk all the time near sea. The track also includes some 1-hour crossings over bays that you can do only while the tide is low.

Kuva lansirannikolta, Knights Point, jonka otin sunnuntaina 11.2.2007.

Briefly in English. No text on 15th February. This is automatic text that will appear on 15th Feb at 8 am Finnish time. The reason for no text: I'm sleeping in Abel Tasman National Park without internet access. The photo is from Knights Point, West Coast, 11th Feb 2007.

Laitoin teltan taas yhdelle camping alueelle ja lahdin Kaikouran niemelle kavellen. Se on monella tapaa 1:n suhde 3:een pienennos Christchurchin Port Hillsista: matalampi, lyhempi, kapeampi. Siis sen voi mukavasti kavellen kiertaa eika matkaa kerry kuin ehka 10 km. Reitistot kavelyyn ovat jalleen erittain hyvin jarjestetyt, hypitaan lammasaitauksesta toiseen.

Mutta yhdessa suhteessa Kaikouran niemi on parempi kuin Port Hills. Kaikourassa on hylkeita, New Zealand fur seals.

Periaatteessa ei saa menna lahemmas kuin 10 metria, mutta katso nyt seuraavaakin resupekkaa, joka on nukahtanut tien varteen pusikkoon.

Tasta inspiroituneena patikoin eraan korkean maen paalle nukkumaan siella tunniksi.

Kaikouran niemea kierretaan joko 50-metrisen maen harjanteen paalla tai sitten aivan meren tasolla. Meren tasolla pystyy kulkemaan vain, kun on laskuvesi. Muulloin kuin laskuvedella joutuu laskelmoimaan milloin aallot tulevat, jotta rantareitin paasee kastumatta lapi. Mainitaan viela, etta kun seka Nick etta Mikko kehottivat syomaan "grayfish", niin ostin yhden sellaisen halkaistuna 2 osaan. Se oli joku iso rapu, 20-senttinen. Maksoi aika paljon ja maistui ihan ravulta (kaivoin lihat sormin).

No se siita. Eilen jai mainitsematta Antarctic Centerista, etta siella oli kylmavesimeriakvaario, +1,5 astetta. Aika janna. Siella oli kaloja, joilta puuttuu ilmarakko. Niissa on niin paljon laskia, etta kylma ei kangista ja kelluvat laskin avulla. Enimmakseen ne kuitenkin lekottelivat kivien paalla. Sitten oli asia, joita en tiennyt olevan: merenalainen 15-senttinen hamahakki! Hamahakit ja "laskikalat" jakoivat sopuisasti saman altaan.

Muutama kuva Kepler Trackilta.

Lake Manapouri 8.2.2007.

Noin 300 metria nousua takana 9.2.2007. Pilvet lisaantyvat.

Noin 800 metria nousua takana. Pilvet nousevat laaksosta peittamaan nakyvyyden.

Pilvet ovat natteja, mutta toisaalta ei mun mieleen -- kuvahan voisi olla mista tahansa vuorilta eika nimenomaan Kepler Trackilta.

Tippukiviluolan suu, jonne en uskaltanut menna kovin syvalle.

Kea (maailman ainoa vuoristopapukaija) aamulla 10.2.2007.

Briefly in English. In Kaikoura. Thank you Nick for driving me to the morning bus. I walked today in Kaikoura peninsula looking for New Zealand fur seals. Other photos are from Kepler Track, where the weather was quite cloudy.

Näyttelyssä oli hyviä konkretisointeja, kuten laaja kylmähuone, jossa oli aitoa lunta, lumiajoneuvo, teltta, ja jääliukumäki. Satuin huoneeseen 10-vuotiaiden koululuokan kanssa, jotka laskivat innoissaan liukua, kunnes tilaan aiheutettiin aito myrskypuhuri ja hämäryys, jolloin kaikki odottivat mitä tuleman pitää. Osa lapsista alkoi itkeä pienissä hamosissaan, mutta myrskyn jälkeen suurin osa palasi liukumäkeen.

Lasten suurin suosikki oli kuitenkin pingviiniakvaario.

Näyttelyn jälkeen tapasin keskustassa aterian merkeissä viimeisen kerran Mikon, Marian ja Oliverin. Mikon lentäjäopinnot ovat loppusuoralla, joten heidänkin paluu Suomeen lähestyy.

Kiertelin tuliaismielessä kauppoja. Olen näemmä täysin hurahtanut eilen löytämääni peliin. Ostin siitä retkiversion. Odottakaa vaan retkikaverit, kevään melontaretkien iltatouhujen jälkeen aivonystyrät sauhuavat.

Lisäkuva Milford Soundista 7.2.2007, jossa olen juuri viritellyt ateriointivälineet.

Milford Soundin päävirikkeet ovat sieltä alkavat risteilyt ja lennot.

En osallistunut kumpaankaan. Tom Coloradosta kuitenkin kertoi risteilleensä pari päivää aina Doubtful Soundissa asti. Se on vuono, johon pääsee vain meritse. Siellä tehty kajakkiretki suoraan mereen putoavan kilometrisen vuorenseinämän viereen oli yksittäisistä asioista hänelle paras huippukokemus. Ottakaa hyvät ihmiset kanootti mukaan, jos tuolla käytte.

Brefly in English. Leisure day. I visited Antarctic Centre of Christchurch. Children were interested about penguins (me too). Other photos are from Milford Sound, where I visited shortly on 7th February.

Niin, olen jälleen tutussa lukaalissa vuokraisäntäni Nickin luona, nyt tosin vain 2 yötä.

Panen muutaman asian ylös, joka tuli mieleen viikon retkelläni Eteläsaaren eteläosiin ja länsirannikolle.

Uusi Seelanti on veden suurvalta. Liki jokaisesta näkemästäni purosta, joesta tai järvestä voi juoda suoraan. Toki Suomessakin Lapissa voi näin tehdä, mutta täällä joka paikassa. En lakkaa ihailemasta tätä asiaa. Vaikka engelsmannit toki mokailivat raskaasti tänne tullessaan, kun toivat mukana hiiriä, rottia, jäniksiä, villiintyneitä kissoja ja sikoja, kärppiä sekä opossumeita, jotka ovat tappaneet paikallisia harvinaisempia lajeja sukupuuttoon, tuota vesiasiaa eivät sentään pilanneet.

Länsirannikko jäi erityisesti mieleen vesiensä takia. Se on sateisempi, kosteampi, sademetsäisempi ja joekkaampi kuin itärannikko. Jokainen puro, kuinka pieni vain, joita on paljon, joka paikassa, kulaus ja nam. Melottavaksikin sopii tosi moni. Metsien takia päätieltä ei juuri näy vuorille, vaikka vuortenhuippujen ja rannikon väli on kai keskimäärin vain 25 km.

No se siitä. Pari kuvaa Routeburn Trackilta 6.2.2007.

Kiva evästelypaikka, eikö?

Kiva jokilaakso, eikö?

Kiva taukopaikka, eikö?

Kiva majanpaikka Mackenzie-järvellä, eikö?

Kivat heijasteet Mackenzie-järvessä, eikö?

Lisää kuvia ensi kerralla. :)

Briefly in English. Back in Christchurch. I succesfully came by bus from Fox Glacier to Christchurch. I live again in Nick's house, this time for 2 nights. The photos are from the first day of Routeburn Track, 6th February 2007.

Tahan paivaan... harkitsin viela eilen lahtoa Dunediniin, jota Tom oli kehunut. Siella olisi pingviinien toilailuja helppo nahda. Mutta varasin sittenkin bussin toiseen suuntaan, kaikkea ei ehdi.

Luulin lapsena, etta jaatikko on sellainen, jossa on paljon jaata, niin kuin koivikossa on paljon koivuja. Eli etta jaatikolle mennessa luistimet ovat varmaan hyva valine. 1998 kun kavin Kebnekaisella ja nain millainen on jaatikko, hammastyin, etta se olikin vain lunta.

Niin. Varasin taksi paivaksi matkan lansirannikon bussiin ja maaranpaaksi Fox Glacier. Kiva saa, aurinkoa. Ohitimme monta paikkaa, ja koska kyseessa oli nimenomaan Newmans Linen bussi, kuski pulisi jatkuvaa syottoa kaikenlaista mita ymparilla on nahtavaksi. Sen saattoi ottaa taustapolotyksena, johon ei kiinnittanyt huomiota, koska nukutti. Mutta oli myos hyodyllisia ja hauskoja valipysahdyksia hienoilla Tasmanian merinakymilla ja vesiputouksilla, jossa kaikki ryntasivat ulos ottamaan kuvia, jonka jalkeen taas kaikki bussiin ja jatkettiin (ja kuski jatkoi hopotysta). Sellaisia ovat Newmans Linen bussit.

Fox Glacierille saavuimme puoli nelja, jonka jalkeen tehokkaasti etsin leirintaalueen, pystytin teltan seka hain kuljetuksen jaatikolle, koska ei aika riittanyt (eika huvittanut) kavella 6 km suuntaansa.

Fox Glacier on Uuden Seelannin jaatikoista helpoimmin saavutettavissa. Se ulottuu niin pitkalle, etta vain 25 km seka kai 200 korkeusmetria erottaa sen meresta. Fox Glacier on toinen niista maailman seuratuista jaatikoista, jonka koko kasvaa. (Toinen on Franz Josefin jaatikko, sekin Uudessa Seelannissa, 30 km Foxista pohjoiseen.)

Jaatikko-sanasta tulee minulle mieleen myos kylmyys ja puhdas sinihohtoinen valkoisuus. Ensimmainen pitaa paikkansa, toinen ei, silla Fox Glacier (samoin kuin aiemmat Mt Cookin jaatikot) ovat kuin jattimaisen helsinkilaisen lumenkuormausajoneuvon paikalleen lajittamia. Paalla on niin paljon kiviainesta ja polya, etta ne ovat yleissavyltaan likaisen harmaita. Jaatikon alta alkaa harmaa joki kuten Mt Cookilla (pullotin sen vetta, pohjalle ilmestyi hetken kuluttua hiekkaa, sitten join, oli hyvaa vetta joka tapauksessa).

Menin ensin Foxin juurelle (100 metria lahemmas ei paastetty), jossa oli kylma. Sitten menin sivupolkua ja kivirappusia myoten metsan kautta 200 metria ylemmas, josta naki jaatikon paalle, mutta jossa ei ollut niin kylma. Edelleen likaista ylhaalta valuvaa lunta hujan hajan pitkalle kilometreja ylospain. Ihan huima juttu, mutta ehka kuitenkin lumeen tottunut suomalaisuuteni pikkuisen latistaa kokemusta. Palasin takaisin alas ja takaisin kuljetukseeni, niin tulin takaisin Fox Glacierin kylaan.

Jatkan huomenna takaisin Christchurchiin, jossa yovyn 1-2 yota Nickin luona jalleen.

Briefly in English. Fox Glacier. I traveled by bus to west coast and stay now in Fox Glacier village. The Fox Glacier is one of those glaciers that still grow. Photos I cannot put now. Perhaps later.

Selassa ei ollut yhta paljon tavaraa kuin Routeburnilla, koska jatin osan vaatteista ja turhista esitteista leirintaalueen tavarasailoon. Puolessatoista tunnissa saavuin Moturau Hutille, jossa taukoilin. Maasto oli aarniometsaista, tuli Suomi mieleen.

Koska kyseessa oli kiwi-alue, joka 300 metrin valein oli ansa stoutille (ymmartaakseni karppa). Naita karppia ei taalla luonnostaan ole tietenkaan ollut. Niita tuotiin vahentamaan levinneita janiksia, jotka olivat karanneita kotielaimia. Mutta kuinka kavikaan, karppa sai paremmin ravintonsa syomalla kiweja ja muita takalaisia elaimia, jotka eivat olleet tottuneet juoksemaan karkuun ketaan. Karpat levisivat ja kiwit vahenivat, nyt karppia yritetaan vahentaa ansoin, ja kuulemma toimii.

(Tahan laittaisin kuvan ansasta, mutten voi, koska olen jalleen vaaranlaisessa internet-yhteydessa, harmi.)

Ruokatauon pidin paikassa, jossa loikkasin kiven kautta 1,5-metria levean puron yli. Oli niin Saariselan nakoista. Tiedossa oli sateita myohemmaksi joten kiirehdin hiukan menoa loivaan ylamakeen Iris Burn -jokea ylos, kunnes saavuin vajaan 7 tunnin jalkeen Iris Burn Hutin teltta-alueelle. Laitoin teltan ja sadetta enteili. Makarat haittasivat (oli ihan mittavasti, purema toki vain kutittaa, mutta jos on paljon, on haitaksi). Keitettyani poperon ja sateen alettua menin telttaan syomaan (piti tappaa 30 makaraa). Lueskelin kirjaa ja lopulta nukahdin sateenropinaan varsin varhain, joskin herasin taas.

Miksi herasin, sanottakoon nyt sekin, etta suorittamaan ensi kertaa elamassani retkeilijan napparyystestia. Mika se on? Yhdistelma kova sade, sisateltan ulkopuolella odottavat tuhat puremaintoista makaraa seka kusihata vaikuttavat siten, etta retkeilijan mieli alkaa kayda lapi erilaisia astioita. Kattila ei, vesipannu ei, ruokalautanen ei, mutta mutta... olin vasta syonyt paikallista reiter-ruokaa (kaadetaan kuuma vesi foliopussiin, odotetaan 10 minuuttia ja syodaan, U-Seelantilaiset versiot ovat varsin maukkaita). On tarpeetonta menna yksityiskohtiin, mutta temppu onnistui mukavasti kaikin puolin, 10 pistetta.

Toinen hankaluus oli yon aikana ruokiani syomaan ryhtynyt hiiri, jonka nainkin. Kalastin sisateltan ulkopuolella olevat ruoat varovasti telttaan.

Sade jatkui aamuun asti. Teltta selvisi testista mukavasti. Sisalla oli kuivanpuoleista.

Perjantaina 9.2. tiedossa oli kilometrin nousu ja sitten hiukan makea alas. 400 metria noustuani ja tauon pidettyani seka rinkan selkaan nostettuani, takaa tuli toinen samaan suuntaan kulkija. Koska maaranpaamme oli sama, esittelimme toisemme ja niin kavelimme koko paivan yhta matkaa. Tom Coloradosta oli nukkunut Iris Burn majassa. Han ja tyttoystavansa olivat irtisanoutuneet toistaan ja lahteneet maailmaa kiertamaan (kumppani oli parhaillaan opettelemassa ratsastusta). Mutta nytpa en menekaan yksityiskohtiin, sanonpa vain, etta Tom oli mita parhainta seuraa ja juttua riitti iltaan saakka, jolloin Luxmore Hutissa vaihdoimme yhteystietoja.

Muita samaan suuntaan kulkijoita olivat israelilais/hollantilais-pari seka kiwi/kiwi-pari, joiden kanssa kuljimme melko samaa vauhtia ja kohtasimme+juttelimme tauoilla ylankoalueen sheltereilla (hatamaja, jossa ei saa yopya, mutta kiva taukopaikka kosteassa sumussa).

Niin, saa oli kehno maisemien kannalta, koska kuljimme suurimmaksi osaksi pilvessa. Sadetta ei kuitenkaan ollut, joka oli hyva puoli. Kartasta voi kylla paatella, etta siella 1400+ metrissa harjanteella kavellessa olisi nakynyt kaksi suurta jarvea, Manapouri ja Te Anau seka oletettavasti joitakin lumihuippuisia vuoria. Me naimme vain lahimmat 100 metria eteen ja taakse, ylos ja alas.

Saavuin vajaan 7 tunnin kuluttua Tomin kanssa Luxmore Hutille, joka oli toinen majakokemukseni. Taalla oli paljon ahtaampaa kuin Mackenzie majassa, koska kylmannihkeassa saassa kaikki pakkautuivat sisaan. Vaihtelua toi kaynti tippukiviluolassa. Lahdin sinne omin pain kehnon lampun kanssa lenkkareissa. Laskeuduin 15 metria alaviistoon, muttei sitten huvittanut pitemmalle. Kiwi/kiwi-pari ja israelilainen kavivat myohemmin alempana, jossa kertoivat olevan iso kammio, jossa kaikenlaisia pylvasmuodostelmia.

Majakokemukseen liittyy naemma aina myos majavartijan luento klo 19:30. Se on aina vitsikas ja kertoo paloturvallisuudesta ynna muista asioista.

Nukkumaan kavin varsin varhain ja herasin tanaan lauantaina 10.2. klo 5:30. Keittelin yksikseni aamiaisen ja kuuntelin lentavaa kissaa. Se on tietysti kea eli maailman ainoa vuoristopapukaija, jolla on erikoinen aani. Se tepasteli majan kaiteella (otin kuvan, mutten voi laittaa sita nyt tahan).

Lahdin tarpomaan klo 6:50 makea alas. Saa oli parantunut ja nain Te Anau -jarven allani. Ylospain tai vuorenhuipuille ei nakynyt vielakaan. Pilvia oli. Kavelin vajaassa 4 tunnissa Control Gatesin kautta luonnonpuistosta pois ja viela takaisin Te Anaun kaupunkiin ottamatta apua kuljetuksista. Patikointia tuli 3 paivassa 54 km. Hyva oli myos tama Kepler Track, joskin jaa jalkeen Routeburn Trackista, jossa maisemat olivat avarat ja toki saakin oli parempi. Kepler kulkee enemman metsissa, jolloin maisemat eivat ole yhta hienot, mutta millaiset maisemat Keplerin keskivaiheilla olisi ollut, niista en toisaalta voi sanoa.

Hain leirintaalueen sailiosta tallentamani tavarat, suihkuttelin ja tulin bussilla tanne Queenstowniin, josta 5 paivaa sitten lahdin Routeburnille. Nyt riittaa patikointi, joskaan jalat eivat vielakaan sanoisi katkolle ei. Aikataulu kuitenkin sanoo ja vaihtelunhalu. En ole viela paattanyt mihin menen.

Muuta: Polkupyorani meni kaupaksi. Hyva juttu!

Briefly in English. Kepler Track. I succesfully walked in 3 days 54 km in Kepler Track starting from Rainbow Reach ending to Te Anau. Many thanks to Tom from Colorado, with whom I talked while walking the second day. Now I'm back in Queenstown. I don't continue walking any more, but go into new directions, though I don't know yet where.