Tiistaina 6.2. herasin aikaisin, soin, purin teltan ja menin paikkaan, josta bussi poimi mukaan ja heitti 30 kavelijaa Routeburn Trackin alkuun. Useampi oli kavelemassa reittia 3 paivaa. Tukholmalainen David kuitenkin 2 paivaa ja hankin aikoi seuraavaksi yoksi Mackenzie-majalle.

Asiallisen henkilokohtaisen aurinkovoitelun jalkeen lahdimme klo 10:20 Davidin kanssa tasamatkaa. Han oli viisaasti jattanyt turhat kamat repusta pois, mina kannoin yli 20 kg rinkkaa. Mentiin ensin reilu tunti ensimmaiselle majalle, Routeburn Flats Hut, johon David jai juttelemaan muiden kanssa. Mina jatkoin nopeammin eteenpain ja nain koetin hyodyntaa ei viela niin kuumaa paivaa.

(Tahan kuuluisi maisemakuva, jossa tytot syovat poydan aaressa tasangolla ja taustalla on lumihuippuisia vuoria. Mutta kun en ole loytanyt taalta Te Anausta yhtaan USB:llista internetia, niin jaa kuvat myohempaan.)

Tulin seuraavan tunnin jalkeen makea ylos 1 km korkeuteen, Routeburn Falls Hut, jossa keittelin poperot. Tanne useimmat tanaan aloittaneet patikoijat jaivat. David ei ollut viela saapunut, mutten jaanyt odottelemaan vaan jatkoin eteenpain makea ylos. Maisemat olivat jotain sellaista, ettei Suomessa ole. Enka ole missaan nahnyt. Menee ykkoseksi kaiken kaikkiaan patikointimaisemissa minun skaalalla.

Nama patikointireitit on taalla rakennettu aina niin, etta mennaan yhden vesiston alueelta (tama kaiketi itarannikon Clutha-river-vesisto) satulan kautta toiseen vesistoon (Hollyfordin vesisto, joka laskee lansirannikolle). Siina valissa sitten on lumihuippuisia vuoria ja kaikkea mita luonto on saattanut paikalle jarjestella, viherturkooseja ylankojarvia ja sellaisia.

Satula oli talla kertaa 1277 metrissa, jossa taukotuvalla oli paljon porukkaa. Pidin itsekin taukoa ja annoin jalkojen hengittaa. Jatkoin taas. Menimme aika lailla samaa tahtia kahden israelilaisen kanssa, jotka myos olivat menossa saman patkan tanaan kuin mina. Kun pidin seuraavan tauon ilman kenkia ja pulloa tayttaen yhdella purolla, he tulivat sinne pian ja jaivat nakuina pulikoimaan.

Jatkoin kohti Mackenzie-jarvea ja sen tupaa. Pystyin jossain vaiheessa solan kautta nakemaan Tasmanian meren (Australian ja Uuden Seelannin valissa). Mackenzie-jarvi nakyi ensi kerran ennalta arvaamattomassa kulmassa, liki alhaalla jalkojen alla. Sinne meni viela 40 minuuttia laskeutuessa, kunnes saavuin majalle yht. 8 tuntia 40 minuuttia lahdosta.

Taukoja en voinut enaa loppuvaiheessa alamaessa pitaa, koska pohkeet kramppasivat koko ajan. Menin suoraan sisaan majaan, jossa moni laitteli ruokaa. Pyysin saada suolapurkkia lainaksi, kaadoin keon kadelleni ja nuolin pois. Krampit lakkasivat.

Olin iloinen, etta kavely tiistailta loppui. Jalkani olivat selvinneet hienosti. Katselin paikkoja ja menin hikisena pesualtaille aikeena pesta paita. Natti tytto kysyi minulta kavitko sinakin uimassa? En kaynyt, tulin vasta. Han kertoi kuinka hyvalta tuntui uida, vaikka vesi oli kylmaa. Mina sanoin, etten millaan nyt pystyisi, vaikka kylla houkuttaa, syoda pitaa.

Kerrottiin mista maista olemme ja niin han kysyi minulta pratar du svenska? Yritin vahan, mutta vaihdoin pian englantiin. Sitten han kysyi mista tulin ja siina meni minuutti ennen kuin han hoksasi, etta olin kavellyt saman matkan minka han 2 paivassa. Ai miten vaikuttavaa, han huudahti eika ollut uskoa, etta tata matkaa voi kavella 1 paivassa.

Nyt minusta jo tuntui, etta olen jossain ruotsalaisessa elokuvassa, jossa tytto ja poika tutustuvat toisiensa suorituksia ihaillen. Oli oikein hauskaa, toisaalta myos epatodelliselta, kun paahenkilot olivat ruotsalainen natti tytto ja suomalainen miehenkorilas. Ripustettuani hikipaitani sanoin vi ses ja lahdin ruoanlaittoon. Israelilaiset ja David tulivat myohemmin, kaikki hyvavoimaisina.

Sanotaan viela, etta tama oli ensimmainen great walksin majani. Nama ovat todella hienoja. Punkassa on patja ja keittotilaa on mukavasti. Kylma vesi tulee kaikkialla hanasta, ei tarvitse purosta hakea (jossa toki myos yhta puhdasta vetta, joka hohtaa turkoosina, jos sita on metri). Vessat ovat normaaleja vesivessoja. Roskiksia paikalla ei ole, silla kaikki roskat pitaa itse vieda pois, toisin kuin Suomen autiotuvissa.

Punkan loysin ylakerrasta, jossa nukuttiin rivitysten ja osittain kerrossangyissa samassa huoneessa 30 ihmista. Oven vierus oli hyva paikka, silla kun herasin tanaan keskiviikkona 7.2. puoli viisi, hipsin taatusti ensimmaisena hiljaa kuunvalossa ruokaa laittamaan. Klo 6 lahdin patikoimaan. Vartissa aamun kajastus alkoi voittaa kuunvalon ja sammutin lamppuni.

Saavuin seuraavalle majalle Howden Hutille 2,5 tunnin jalkeen ja sielta meni viela vajaa tunti tielle. Tama 33 km patikointireitti oli tavallaan oikaisu, silla tieta myoten paasta paahan joutuu ajamaan kai 300 km. Siksi aioinkin jatkaa Milford Soundiin, joka on ainoa Fjordlandin vuononpohjukka, tien aarimmainen paatepiste, jonka voi autolla saavuttaa. Muualle vuonoihin mennaan laivalla.

Paikalla ollut pikkubussi ei ottanut kyytiin, oli taynna, siksi yritin liftata ja eka auto otti kyytiin, jossa israelilainen mies, joka oli juuri lopettanut armeijan. Kuulemma Israelin armeijasta paasseet yleensakin matkailevat seuraavan vuoden, jotta unohtaisivat kaiken sen minka ovat 3 vuodessa kokeneet. No oli miten oli, tien ymparilla oli varsin huimat maisemat. Mentiin myos pitkan vuoret alittavan tunnelin lapi, koska muuten sinne vuonolle ei paase.

Israelilainen oli menossa risteilylle, mina ajattelin katsella patikointimahdollisuuksia. Kuitenkin puolessa tunnissa ymmarsin, ettei niita ole. On vain vuononpohjukkanakyma, jossa vuoret putoavat suoraan mereen ilman tasannetta vuoren ja meren valissa. Hyvin karua. Valokuvia otettuani ja koska kanoottiakaan en tanne tullut raahanneeksi paatin muuttaa suunnitelmaa ja lahtea bussilla Te Anauhun enka jaada tanne yoksi. Te Anauhun siksi, etta sielta lahtee seuraava patikointi Kepler Track, 60 km rengasreitti. Internetista varasin itselleni telttapaikan to-pe yoksi ja majan pe-la yoksi. Joudun kavelemaan reitin kellonsuuntaan, koska toiseen suuntaan, joka on suositumpi suunta, ei ollut sopivaa buukattavaa. Niin on tayteen buukattu kaikki.

Bussiin tuli Milford Trackin lopettaneita patikoijia. Tuo Milford Track on se, jota pidetaan yleisesti maisemiltaan maailman parhaana 4 paivan patikointina. Jos sinne haluaa patikoimaan, joutuu varaamaan majat kuukausia etukateen. Muille great walkseille sentaan loytyy viime hetken paikkoja helpommin. Milford Trackin patikoineet kertoivat, etta maisemat ovat maineensa arvoiset. Uskon. Jo Milford Soundin ymparisto vuonon pohjukasta katsoen on huima liki 2 km kohoavia vuoria ymparilla.

Bussiin tuli Routeburnin lopusta myohemmin myos David ja natti ruotsalaistytto kavereineen. Jain pois Te Anaussa, hain kaupasta ruokaa, varasin kuljetuksen Kepler Trackin alkuun (nain saastyn kulkemasta tasaisella 14,5 km). Nyt on jo vatsa taynna ja tarkoitus rasittaa jalkoja jalleen huomenna. Jalat voivat hyvin. Siksi en katsonut tarvitsevani vapaapaivaa. 2 paivaa tata paivakirjaa jaa valista pois, koska olen kavelemassa. Seuraava kirjaus kaiketi lauantaina 10.2.

Muuta: Nick sai polkupyorani kaupaksi hyvaan hintaan, mutta jonkun hammingin takia ostaja ei tullut. On kuulemma myynnissa taas.

Briefly in English. Routeburn Track. I succesfully walked the Routeburn Track 33 km in 2 days. The scenery was something I have not seen before when trekking. Photos I cannot put here, because of limited internet connection here in Te Anau. I start tomorrow the Kepler Track, 60 km.